Post by Neela on Oct 22, 2014 13:55:06 GMT
7.12.2013
New stable
Me oltiin ajettu jo reilut kolme tuntia Simoraan päin, mutta vaikka olinkin tottunut pidempiin matkoihin niin silti tuntui kun olisimme ajaneet koko päivän. Ei hyvä. Ehkä stressasin sitä miten hevoseni sopeutuisi uuteen talliin, uuteen elämään ja uusiin hevosiin kun se oli muutenkin kokenut elämänsä aikana paljon. Ehkä ihmisissä vain oli se puoli että me stressattiin ja jännitettiin usein ihan turhaan. Luultavasti nytkin kaikki menisi aivan hyvin, ehkä jopa täydellisesti. Olinhan minä jo tässä parin kuukauden aikana onnistunut voittamaan tamman luottamuksen puolelleni ja vielä suurena plussana olin jopa noussut selkään muutamia kertoja. Se oli nimittäin erittäin herkkä ja jännittynyt aina kun edes koskin sitä selkään. Huonoja kokemuksia on hankala saada pois, mutta kyllä se oli aivan mahdollista kunhan vain jaksoi yrittää.
"Sä et ole edes koskenut kahviisi." veljeni huomauttaa ja itsekin hätkähdän katsomaan kuppia jota pitelin parhaillaankin molempien käsieni välissä.
"Mä en juo kahvia..." saan lopulta sanotuksi, vaikka ajatukseni pyörivät yhä tiukasti Eifelissä.
Veljeni pyörittää päätään epätoivoisena.
"Mikset sä sanonut mitään?"
"M.." aloitin, mutta en ehtinyt sanoa sitäkään loppuun kun kuppi otettiin kädestäni ja veljeni joi pitkän kulauksen kofeiinia kurkkuunsa.
"No mä juon ja ajaessa on hyvä pysyä virkeänä."
Vartin päästä pääsimme vihdoin perille Simoraan. Henkäisin syvään ihastellessani uutta tallia. Me tultaisiin sopeutumaan nopeasti... Hypähdän autosta ulos heti kun veljeni pysäytti auton ja kävelen reippaasti trailerin luo, jossa tumma kaunotar hevoseni odottikin jo. Avaan laskusillan nopeasti ja Eifel alkoi jo kuopimaan hermostuneena lattiaa.
"Odota, höntti", lausahdan puoliveriselle ennen kuin kävelen sen pään luokse kiinnittämään narua kiinni.
Veljeni aukaisee puomin ja taputan Einfalinea hellästi ryntäille saaden sitä peruuttamaan. Kun suuri tamma tajusi mitä pitäisi tehdä se melkein hypähti ulos kuljetusvaunusta ja minä lähes lensin perässä. Suuri hevonen, suuri voima.
Veljeni naurahti tilannetta ja poistui autoonsa hihitellen. Mulkaisin häntä pahasti, mutta pian kiinnitin huomioni meitä kohti kävelevään naiseen.
"Hei, mitenkäs matka meni?" nainen tervehtii hymyillen.
"Hyvinhän tuo, vaikka ei ihan vierestä tultu", naurahdan ja esittelen itseni Scarletiksi.
Kun nainen oli esitellyt itsensä Soneüksi niin pian jo kävelimme kohti tallin sisätiloja ja nainen opasti meidät Eifelin karsinan luokse. Talutin puoliverisen uuteen karsinaansa ja jätin tamman sinne tutkiskelemaan samalla kun jatkoin matkaani naisen perässä esittelykierrokselle.
Myöhemmin sitten kannoimme hevosen tavarat sisätiloihin ja lähdin itsekin uutta asuntoani kohden. Kaikki muuttui kun muutin reilun kolmensadan kilsan päähän kodistani opiskelemaan. Onneksi sentään sain Einfalinen mukaani, muuten ratkaisu olisi ollut kauheampi. Noh, ehkä näillä eväillä selvittäisiin, vaikka tallipaikan etsintä oli vienyt puhtia. Nyt kaikki oli hyvällä mallilla.
8.12.2013
Pientä treeniä maneesissa
Olin pyytänyt että vielä tänään aamusta ei tarvitsisi päästää Eifeliä ulos tarhailemaan ihan siitä syystä että tulisin jo aamusta ratsastamaan sillä. Noh, tamma ei pitänyt siitä että se oli joutunut oleskelemaan karsinassaan koko aamun kun se oli tottunut että se aina pääsi ulos heti aamuheinien jälkeen. Astuessani sisälle talliin alkoi kova pauke ja se sai minut kiiruhtamaan puoliveriseni luokse, joka kuopi lattiaa närkästyneenä. Huomatessaan minut se hörähtää tuttavallisesti ja heilauttaa päätään innostuneena ylös ja alas.
"Taisit kuule kotiutua liiankin nopeasti tänne" katsahdan hevoseen kulmieni alta, sillä hevonen vaikutti siltä kuin se olisi asunut koko lyhyen ikänsä täällä.
"Hölmö otus.."
Harjattuani tamman ja puettuani sille suitset päähän talutin sen suoraan maneesiin, joka ammotti tähän aikaan vielä tyhjyyttään. Huomenna voisi sitten lähteä maastoon jahka löytyisi sinne seuraa, ellei sää olisi karmaisevimmasta päästä.
Ponnistan itseni jakkaralta Einfalinen selkään. Maastakäsin minun oli mahdotonta sen selkään edes yrittää kiipeillä kun mietti että sitä säkäkorkeutta oli kuitenkin 178cm. Ei sitä turhaan suureksi sanottu.
Maiskautan hevosen liikkeelle ja samalla haen varmempaa istuntaa itselleni. Einfaline oli hieno tamma, mutta minunkin oli pakko myöntää että välillä minua jännitti istua sen selässä kun joskus se oli aika arvaamaton. Eihän se vielä ollut edes tiputtanut minua selästään kertaakaan, mutta ensimmäiset ratsastuskerrat olivat erittäin mielenkiintoisia kun se reagoi tiettyihin apuihin aika voimakkaasti.
Siirrän tamman raviin ja annan sen juosta aluksi löysin ohjin. Sen askeleet olivat lennokkaat ja erittäin pehmeät istua, eivätkä ne yhtään pompottaneet. Tein paljon voltteja ja ympyröitä, jotta Eifel pysyisi notkeana ja lämpenisi nopeammin. Alussa ympyrätkin olivat suurempia, mutta hiljalleen koko muuttui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi...
Treenasimme loppuun vielä hieman sulku- ja avotaivutusta kunhan olin aluksi varmistanut että tamma liikkui hyvin takaosa allaan. Välillä neitokainen potkaisi ilmaa takasillaan, mutta muuten meni yllättävän hyvin kun mietti että kuukausi sitten tämäkin oli vielä mahdotonta. Se osasi, mutta kaikki mitä se oli kokenut edellisessä kodissaan niin oli vaikuttanut paljon miten se reagoi ratsastajaan ja apuihin. Esteitähän tämä ei vielä suostunut ollenkaan hyppäämään, mutta sekin oli edistystä että koulu meni erittäin hienosti.
Kun kouluväännöt oltiin tehty niin tein muutamia harjoituksia vielä rennossa laukassa ennen kuin annoin tammalle taas pitkät ohjat ja se sai kävellä loppukäynnit itsekseen. Laskeuduin selästä, heitin mukaan ottamani viltin sen selkään ja kun otin ohjat kaulalta niin kävelytin sitä vielä muutamia kierroksia maneesin ympäri ennen kuin palasimme talliin.
Tallissa ei sitten muuta tarvinnut tehdä kuin harjata hevonen huolella ja heittää kevyt ulkoloimi sen selkään. Pääsisi sekin vielä pihalle nauttimaan ulkoilmasta.
9.12.2013
Iltaratsastuksen hirmuinen monsteri
"Himskatti, Eifel!" ärsyynnyin kun tamma vilahti edestäni jo ties kuinka monennetta kertaa.
Se hyppeli ja koikkeli, teki suuria pukkihyppyjä ja laukkasi kilpaa tuulen kanssa. Aina välillä se juoksi lujaa eteeni, pysähtyi kuin seinään ja vaihtoi suuntaa kuin joku taitava lännenratsu sinänsä. Tässä räntäsateessa ei kyllä huvittanut pätkänkään vertaa seistä ulkona melkein tyhjänpanttina ja tekikin mieli jo häippäistä hetkeksi sisätiloihin, mutta tiesin että ei siinäkään loppujen lopuksi mitään järkeä ollut.
"Onko se jo kauan riehunu noin?" tuttu ääni virnistää aidan toiselta puolelta.
Taisi Odelie nähdä jo ilmeestäni etten vain minuuttia ollut seissyt tässä, mutta tuntui toisaalta aika huojentavalta että sain seuraa edes hetkeksi aikaa. Siis ihan ihmisseuraa, enkä tällä hetkellä ärsyttävän puoliverisen seuraa. Nainen kävelee viereeni hymyillen.
"Arvaa kuule vaan", naurahdan. "...Sä taisit Doloa tulla hakemaan sisälle?" nyökkään tiikerinkirjavan hevosen suuntaan.
"Juups", Ode vastaa ja vilkuilee huvittuneena tammaani, joka tuntui vihdoin rauhoittuvan kun se käveli knabstrubin viereen seisomaan ja tökkimään kaveria välillä varovasti kaulaan.
Yhdessä me sitten saatiin molemmat neitokaiset kiinni ja peräkkäin lähdimme kävelemään kohti tallin lämpöisiä (ja kuivia) tiloja.
Vein Eifelin toppaloimen kuivumaan ja palasin Einfalinen luoksi varustepakki sylissäni, sekä kaiken lisäksi olin raahannut varusteetkin mukana samassa läjässä -hyvä minä. Tamma kurkki minua karsinastaan uteliaana ja se näytti aika somalta hamuessaan oven kaltereita nätisti turvallaan.
"Ootko sie soma tyttö", lepertelen hopeanmustalle astuessani harja kourassa sisälle sen karsinaan.
Tamma katseli minua korvat hörössä ja vaikutti ainakin että sillä oli todella hyvä päivä tänään.
Myöhemmin pääsimme taas kuntoilemaan sisätiloihin maneesiin. Kai minussa oli sitten sokeria niinkin paljon että en ulos viitsinyt jäädä, mutta en suinkaan ollut ainokainen tänään: Odelie ratsasti siellä jo nätillä Dolollaan.
Kiristän satulavyötä Eifelin pureskellessa kuolainta rennosti ja katsellessa lajitoverinsa liikkumista toisella puolen hallia. Taputan sitä kaulalle ja ponnistan selkään jalustimen avulla, vaikka yleensä vältin sitäkin viimeiseen asti, koska kun nousi selkään näin, niin se kulutti jalustinhihnaa entistä enemmän kuin vaikka korokkeen avulla selkäännousu.
Annan tamman lähteä kävelemään kaukana Dolon perässä uraa myöten pitkin ohjin. Satula nirskui ja narskui samassa tahdissa kuin puoliverinen liikutteli pitkiä koipiaan. Tuntui tosi mukavalta ratsastaa kun hevonenkin suhtautui siihen yllättävän positiivisesti tänään, mutta eikös se mennyt niin että mielialat tarttuivat aika helposti ihmisestä toiseen niin mikseivät ne tarttuisi myös hevosesta ihmiseen?
Juuri kun olen siirtämässä Eifeliä raviin niin kuulen jonkun tulevan maneesia kohden. Ilmeisesti Einfaline ei sitä huomannut tai sitten se ei vain tajunnut että sieltä tulisi sisälle asti joku, nimittäin heti kun maneesin ovi aukesi niin tamma hypähtää pelästyneenä kauemmas ovesta ja jää tuijottamaan sitä kohti kuin sieltä tulisi hirmuinenkin meetwurstin syöjä hirviö.
Maiskautan Eifelin rennosti takaisin liikkeelle samalla painaen pohkeita lähemmäs sen kylkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onneksi tässä vuosien mittaan tasapainokin oli kerttynyt, niin minulla ei ollut mitään pelkoa tipahtaa kyydistä näin.
Nyökkään sisälle tulleelle tummatukkaiselle pojalle tervehdykseksi ja jatkan työskentelyä ravissa...
18.12.2013
Siinä minä istuin suuren tamman selässä kun se hengitti syvään katsellen edessä kohoavia esteitä. Sen korvat kääntyilivät eteen- ja taaksepäin kun se tarkkaili minua ja katseli sitä jännittäviä asioita. Tunsin sen pelon ja kaikki vain huonoista kokemuksista. Itse pysyin tyynenä ja yritin ajatella mahdollisimman positiivisesti. Se tästä vielä puuttuisi jos hevonen luulisi minun pelkäävän ja epäröivän tamman lisäksi. Siitä ei tulisi mitään. Maiskautan puoliverisen liikkeelle ja pian se laukkasi liitävin askelin ympäri maneesin uria. Sen kaviot tömähtelivät vuorotellen maata vasten ja se sai onnen kuohahtamaan sisälläni. Tämä oli kuin unta...
Saatuani temmon sopivaksi ja kun varmistin että Eifel kuunteli minua, käännän sen ohjan, pohkeen ja osittain istunnan avullani kohti ensimmäistä estettä: 40cm ristikkoa. Vaikka este olikin hyvin matala ja Einfalinella riitti kapasiteettia paljon korkeampiin, niin silti tunsin kuinka hopeanmustan vauhti meinasi hidastua. Se alkoi epäröimään.
Painan pohkeet lähemmäs sen kylkiä ja annan positiivisuuden tunteen vallata itseni: "Minä tiedän että onnistumme" ja saan tammankin uskaliaammaksi. Nyt olisi pitkään vaalittu luottamuksemme koetuksella, sekä 13 vuoden ratsastuskokemukseni. Vain kaksi vaihtoehtoa: onnistuminen ja epäonnistuminen, ja jälkeinen ei ollut tänään mahdollinen. Ei kun minä sain päättää.
Esteen lähellä Lite Einfaline lähes pysähtyy, mutta ehdin huomata sen ajoissa ja "kannustin" sitä hyppäämään yli. Pidin pohkeet lähellä, myötäsin ja maiskutin. Hetken epäröinnin jälkeen neitokainen hyppää kuin hyppää pienen esteen ylitse, vaikka ilmavaraa jäikin erittäin paljon. Aivan kuin sen alla olisi ollut hirviö, joka yrittäisi syödä sen.
Taputan Eifeliä kaulalle ja suuntaan sen uudestaan kohti samaa estettä. Kaviot rummuttavat maata ja myös tällä kertaa huomasin hentoista epäröintiä, mutta sitä ei ollut nyt läheskään yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla.
Muutaman kerran jälkeen esteen ylitys sujui jo todella hyvin, vaikka ilmavaraa jäi enemmän kuin hieman esteen ja hevosen väliin. Silti taisin välillä tuntea että Eifel jopa imi hieman estettä kohti. Suurin osa kalvavasta epäröinnistä oli pudonnut matkan varrelle. Ehkä me törmättäisiin vielä sen kanssa, mutta tämä päivä oli hyvä alku.
Kun myöhemmin huomasin Soneun tallin pihalla, olin onnesta soikeana kun pystyin sanomaan:
"Me onnistuttiin..."
20.12.2013
Maastoon(ko)?
Rapsuttelen rauhassa tammatarhassa olevia hevosia -tällä kertaa Allia ja Eifeliä. Musta shetlanninponi Jenni katseli meitä vähän matkan päästä, eikä suostunut tulemaan mukaan "hemmotteluhetkeen", vaan tyytyväisenä se söi maassa lojuvia heinänkorsia. Neljäs tarhan asukkaista oltiin viety jo sisälle hoidettavaksi Soneun johdolla, ja seuraavaksi sisälle pääsisi myös rakas puoliveriseni hopeakarvoineen.
Kylmä viima puhalsi silloin tällöin heilutellen hevosten jouhia ja hiuksiani sen tahdissa. Taas suuret suunnitelmat kunnon maastolenkistä menivät sivusuun, sillä sadekuurojen takia en viitsinyt ulkona kovastikaan ratsastella. Ilmeisesti mut oltiin tehty ihan sokerista, mutta tämän päivän reissu siirtyisi taas myöhemmälle, toivonmukaan vain viikonloppuun...
Saatuani Eifelin tarhan portista ulos, Suvi, Allin hoitaja käveli ohitseni ilmeisesti hakemaan hoidokkiaan myös sisälle. Tervehdin blondia hymyillen ja jatkan matkaani sisälle talliin, jossa kävikin jo aikamoinen kuhina tuntiratsastajien myötä. Hitsi, tulin näköjään erittäin huonoon aikaan tallille, sillä nyt myös maneesi olisi varattu ja joutuisin sittenkin pihalle.
***
Hoidettuani Einfalinen kiiltäväksi ja hyvinvoivan näköiseksi, lähdin etsimään maastoon seuraa. Ulos kun sittenkin joutuisin niin parempi vaihtoehto olisi kuitenkin mennä maastoon kuin pyöriä kentällä yksinään. Pian saankin näkökenttääni tutun tyypin ja lähden valkoista hammasrivistöä vilauttaen kohti oivaa maastokaveria.
"Terve Soneü!" hymyilen saaden naisen huomion itseeni, joka tervehtii vastavuoroisesti myös minua. "Oisko susta saanut mukavaa maastoseuraa mun ja Eifelin seuraksi? Ajateltiin mennä maastoestereitin kautta Liekkikosken sillalle ja sieltä laukkasuoran kautta kotia. En nyt ole täysin varma reitti valinnasta, mutta mitä nyt sain Ramilta udeltua", virnistän ja nojaan kädelläni seinää vasten.
"Kyllä minä voisin varmaan mukaan 'uhrautua'. Pääsisi Nessullakin vähän kokeilemaan maastoilua ennen kuin päästää sitä tuntilaisten riemuksi maastoon." Soneü naurahtaa ja vilkuilee pikaisesti miten tuntilaiset suoriutuvat hevostensa kanssa. "Tavataanko vaikka vartin päästä pihalla?"
Sovittuamme asiasta hiipparoin varustepinkka sylissäni takaisin karsinalle, jossa Eifel pyöri innoissaan ympäri asumustaan tietäessään että pääsisi pian liikkumaan. Hymyillen lasken varusteet alas: satulan seinää vasten nojaamaan ja suitset oveen roikkumaan ennen kuin avaan karsinan oven ja astun sisälle karsinaan päitset kourassani. Kun tuntilaiset äsken alkoivat lähtemään maneesin suuntaan niin voisin ihan hyvin sitoa tamman käytävälle, sillä itse koin sen aina parhaimmaksi vaihtoehdoksi varustaessa hevosta. Tai sitten se oli vain tottumiskysymys. Edellisellä tallillani nimittäin piti sitoa hevoset harjauksenkin ajaksi käytävälle, eikä siihen silloin ollut mitään erityistä syytä.
Kiinnitettyäni puoliverisen keskelle käytävää, hyvin kummaltakin puolelta, niin pääsen nostamaan satulan Einfalinen selkään. Kuolaimet neiti ottaa nätisti suuhunsa ilman kummempia pään nosteluita ja pian me olimmekin täysin valmiita tulevaa reissua varten.
***
Pihalla saimme hetken ajan odotella Soneüta ja mustaa Nessua, mutta sillä välin sain antaa Eifelin kävellä rennosti ympyrää pihamaalla. Ylimääräinen lämmittely ei koskaan olisi pahasta.
Pian olimmekin jo kävelemässä maastoestereittiä pitkin kohti siltaa.
"On kyllä hienoa seutua!" totean haltioituneena, vaikka kovin pitkää matkaa emme olleetkaan menneet, eikä edes lumi koristanut teiden pintoja valkealla hohteellaan.
Eifel katseli uteliaana uutta ympäristöä ja se piti myös toista mustaa tammaa erittäin mielenkiintoisena kaverina.
"Onhan tämä" nainenkin myöntää tyytyväisenä ja olisihan se ollut outoa jos hän ei ylpeänä kantaisi sitä asiaa hartioillaan että pystyi ratsastamaan tälläisella alueella milloin tahansa. "Mutta on täällä upeampiakin paikkoja! Et ole vielä nähnyt mitään" Sone virnistää ja vinkkaa toista silmäänsä.
Annamme hevosten kävellä pitkin ohjin noin parin kilometrin verran siihen kohtaan missä vesi alkoi näkymään. Loppumatkan sillalle ravailimmekin jo ja hevoset, varsinkin Nessu sai uutta puhtia kaverin yrittäessä loikkia nopeampaa ja nopeampaa. Jouduinkin jarruttelemaan Eifelin menoa vähän väliä, mutta onnekseni se ei mikään kovasuinen ollut, joten suuren tamman hallinta oli suhteellisen helppoa. Innoissaanhan se vain oli ja koska se ravaili kuitenkin pidemmin askelin kuin Soneün ratsu, niin pitihän meidän pysyä lähellä toista ratsukkoa.
Sillan kohdalla pysäytämme ratsut ja Sone ohjaa tammansa sillan päälle asti. Minä en onnistunut menemään perässä, koska Einfalinea jännitti yllättävän paljon sillan päälle astuminen ja se meinasi loikkia pystyyn jos väkisin sitä yritin sinne ohjata, joten jätin urakan suosiolla väliin.
Päästyämme ravissa sillalta laukkasuoran kohdalle niin annamme molempien tammojen siirtyä rentoon laukkaan, vaikka rauhallista tempoa taisi olla kummallakin hankala pitää. Nessulla taisi olla kiire takaisin tallille ja Einfaline vain oli innoissaan maastolenkkeilystä kentälle tai maneesiin menon sijaan. Muutamia pukitteluja koimme, mutta hengissä pääsimme laukkasuoran loppuun ja siitä takaisin tallille.
Kiitän tallin omistajaa ehkä hieman lyhyehköstä reissusta, mutta todella mukavasta maastoseurasta. Pitäisi käydä useamminkin!
21.12.2013
Irtohypytystä kentällä ja lievää ärsyyntymistä sitä ennen
Päivän ensimmäiset tuntilaiset hoitivat hevosiaan vielä karsinoissa. Jotkut odottelivat jo valmiin hevosen kanssa maneesiin lähtöä, mutta minä käärin vielä punaisia pinteleitä Eifelin kaikkiin jalkoihin. Pian kuului ääniä käytävän puolelta ja neljä tuntihevosta lähti kävelemään ratsastajiensa vierellä kohti lämmintä hallia. Itsekin sain käärittyä viimeisen jalan pintelin valmiiksi ja lähdin taluttamaan tammaa muiden perässä kohti tallin ulko-ovia juoksutusraippa kädessäni. Yllättäen kuitenkin huomaan maan katoavan jalkojeni alta ja läsähdän vatsalleni tallin käytävälle. Pitihän näin sattua kun keskittyi aivan muihin asioihin kuin kävelemiseen. Joulun ja uudenvuoden odotus jännitytti ja toisaalta ilostutti, mutta nyt kaikki nekin ajatukset lensivät päästäni pois.
Koska kaikki kävi niin nopeasti, niin pian huomaan vain Einfalinen tumman takapuolen juoksemassa tuntihevosten ohi. Se kiilasi Allin ohitse niin että jopa kiltti tamma näytti kaverilleen ärsyyntymisen merkkejä. Mitä nyt tuli änkemään siitä välistä. Noustessani ylös Allin taluttaja vilkaisee minua pahasti, sillä ilmeisesti hänkin oli hieman pelästynyt kun suurikokoinen karvamoottori juoksee yllättäen ohitse kun ei talutettavakaan näyttänyt iloisimmasta päästä olevalta.
Pahoittelen hevostani, joka kerkesi karata jo muiden perässä pihamaalle kuin pieru Saharaan ja kävelen ripeästi ulos katsomaan näkyikö tammaa enää missään kun se kerran pääsi irti. Yllätys oli kuitenkin suuri kun se kulki jonon perässä, tai oikeastaan sen vierellä muiden tuntihevosten rinnalla. Lähdin siis itsekin kohti maneesia. Hölmö otus.
Maneesille päästyäni hymyilytti nähdessäni Mikaelin ja Odelien hämmentyneet ilmeet vapaana olevan puoliverisen pyrähtäessä heidän vierestään täyteen laukkaan. Ilmeisesti heidän juttelutuokionsa oli keskeytynyt kun he eivät olleet täysin varmasti vielä hoksanneet mitä oli tapahtunut. Hali luimisteli maneesin keskellä kaarrossa aina kun hopeanmusta olento juoksi sen ohitse innoissaan. Pari tuntiratsastajaa näyttivät hymyilevän villille hevoselle ja Vaden teki jopa mieli lähteä tammaneidin perään. Iloisuus näytti olevan tarttuvaa.
Ennen kuin Odelie tai Mikael hoksasivat kysyä minulta mitään, minä jo karjaisen Eifelin nimen, jolloin se pysähtyi kuin seinään. Se katseli niin soman näköisenä minua koiranpentu katseellaan että melkein jo nauratti. Se oli niin hellyttävä hevonen, vaikka olikin välillä erittäin ärsyttävää sorttia.
Kipaisen nappaamassa ilmassa roikkuvasta narusta kiinni ja talutan puoliverisen ulos maneesista. Mikael virnisti tapahtuneelle, mutta kumpikaan heistä ei vieläkään maininnut asiasta mitään.
"Ratsastajien piristys sessio", mainitsen itse hymyillen ja talutan Eifelin kentälle, jonne olin kasannut jo kujaksi muutamia esteitä.
Jos nyt sujuisi hyvin niin ehkä pian päästäisiin treenaamaan esteitä kovemmin ja ehkä ensivuonna päästäisiin jo kisaamaankin. Se nähtäisiin sitten.
Loppu ajan sitten treenattiin esteiden ylittämistä ja voin taas mainita että estekammo taisi olla sillä jo historiaa suurimmalta osin...
2.1.2014
Uuden vuoden maastakäsittelyä
Olin taluttanut Eifelin kentälle, jotta päästäisiin harjoittelemaan maastakäsittelyn juttuja. Pidin niitä erittäin tärkeinä, koska se syvensi luottamusta hevosen ja "ohjaajan" välillä. Hymyillen kokeilen ensin muistiko tamma jo opettamiani asioita sille, joten taitan porkkanan palan taskustani näyttäen sitä hopeanmustalle kaunottarelle. Eifel ravistelee mustaa harjaansa ja se kävelee tyytyväisenä takaisin luokseni kun olin päästänyt sen irti riimunnarusta. Se pysähtyy eteeni ja laitan porkkanan palan sen etujalkojen väliin niin että se joutui kurottelemaan sitä jalkojensa välistä. Tämä oli hyvä liike myös selän lihasten venyttelyyn... Kun Eifel kurotti hienosti porkkanaa kohti niin nostan sen toista etujalkaa laittaen sen koukkuun maata vasten, jolloin puoliverinen kirjaimellisesti kumarsi. Palkitsen tamman ja annan sen nousta ylös.
Seuraavaksi siirryn puoliverisen lavan viereen sivuttain ja koskemalla sen kylkeä ja maiskauttamalla sain sen siirtymään sivulle. Väistämään minua. Annan taas palkinnon uteliaana olevalle tammalle, joka korvat hörössä melkeinpä odotti että mitä seuraavaksi. Rapsutan sitä harjan tyvestä ja seuraavaksi pyydän sitä peruuttamaan ottamalla raipan ja pitämällä sen molemmista päistä käsin kiinni seisten samalla hopeanmustan edessä ja maiskauttaen, jolloin se siirtyi muutamia askelia kauemmas minusta.
Sitten jatkamme niin että lähden ensin kävelemään, sitten juoksemaan porkkana kädessäni, jolloin sain uteliaan hevosen seuraamaan. Jos se tuli liian lähelle koskin sen turpaan, jolloin se heilautti päätään ja hidasti vauhtiaan. Kun pysähdyin niin pysähtyi kauraturpakin ja palkitsin sen.
Välillä Eifel innostui liikaa ja se pukitteli että nousi pystyyn, mutta se ei ollut ärsyyntynyt vaan onneksi innoissaan. Hymyilin villille tammalle ja pyydän sen luokseni.
Seuraavaksi juoksutan sitä hetken aikaa ympäri kenttää, jotta energia vähenisi seuraavaa juttua varten: ratsastamista.
Juoksuttamisen jälkeen kiipeän suuren tamman selkään korokkeelta ja aluksi kiepautan riimunnarun sen kaulan ympäri niin että pidin sen päistä kiinni. Naru oli kätevä siihen kun halusi hevosen pysyvän aloillaan, sekä oiva väline ratsastajan tasapainon säilymiseen. Sitten löysään narua ja istunnan avulla saan Einfalinen kävelemään eteenpäin. Yritän pysyä itse vain rentona ja vaikuttaa vauhdin lujuuteen vain istunnallani, en edes äänellä.
Tein paljon pysähdyksiä niin että ensin kokeilen istunnalla pysäyttää sen, mutta jos se ei tehonnut niin käytin hellästi narua apuna ja jos sekään ei vielä tehonnut niin käytin narua hieman voimakkaammin...
Kun tulos oli se että hevonen oli kuuliainen ja pysähtyi lähes heti istunnan avulla niin palkitsen sen ja laskeudun paljaasta selästä takaisin maahan. Taputan sitä tyytyväisenä kaulalle.
"Oot sie aika taitava neitokainen", hymyilen säteilevänä ja pian näen aidan luona istuvan pikku pojan ja käännän katseeni hymyillen häneen.
"Moi Jason", virnistän tummatukkaiselle pojalle kiinnittäen riimunnarun päitsiin kiinni ja sitten taluttaen Eifelin portille, Oden pojan luokse.
"Moi!" Jason vastaa paljastaen valkean hammasrivistönsä ja sitten kiinnittäen katseensa vieressäni seisovaan tammaan, joka laski päätään kiinnostuneena pojan luokse.
Avaan portin ja talutan tamman ulos siitä hyvästellen pojan. Vien Eifelin karsinaansa ja matkalla tervehdin myös uutta hoitajaa Elinaa ja Rawanaa, joihin en
ollut muutamaa sanaa enempää tutustunut.
Myös Suvin tapasin myöhemmin kun puunasin tammani varusteita satulahuoneessa satulasaippuan kera. Hän jopa liittyi joukkooni ja yhdessä saimme varusteet ennätys(nopeasti)hitaasti valmiiksi kun juttelimme kaikenlaisista asioita, kuten uudesta vuodesta ja hevosista. Siinä samalla sain idean myös rungottoman satulan hankkimiseen, sillä sellainen olisi mukava varsinkin maastoon!
Rentoa meininkiä
12.1.2014
"Moi", tervehdin Suvia ja Rawanaa, jotka kävelivät sisälle huoneeseen makoillessani rennosti sohvalla.
"Eikös sun pitäis liikuttaa Eifeliä..?" Rawana virnistää ja tunkee viereeni sohvalle, joka oli helpommin sanottu kuin tehty kun olin vallanut koko sohvan omaan käyttööni.
"Liikutettu!" naurahdan ja yritän nousta ylös Suvinkin änkiessä istumaan, mutta ennen kun kerkesin reagoida mitenkään niin mut oltiin tiputettu jo lattialle.
Jo paikalla ollut Jason hihitti ja joi mukistaan kaakaota. Mä nousin ylös ja menin istumaan pikkupojan viereen katsellen sohvan valtaajia. Ahneella huono loppu. Siis mulla kun menetin sohvan sitten kokonaan.
"Ooksä ollu jo kauan täällä?" Suvi kysäisee multa hymyillen.
Olinhan mä varmaan ollutkin, mietin. Ensin olen hoitanut ja liikuttanut Einfalinen, jonka jälkeen putsasin vielä sen varusteet ja kipot.
"Kyl mä varmaan kolmisen tuntia oon ollu..."
"Vajaat kolmisen tuntia", Jason myhäilee, mutta olihan hän nähnyt kun olin tallille tullut.
Pörrötän pojan hiuksia ja nousen jälleen ylös, tosin tällä kertaa pois koko huoneesta.
"Hei!" Jason hihkaisee mun perään ja jää selvittämään hiuskuontaloaan siistimmäksi.
Haukotellen kävelen ulos tarhojen luokse. Kylmä pakkanen tuntui luissa ja ytimissä, joten vedän takkia ylemmäs ja pipoa syvemmälle päähän.
"Eifel!" huudahdan tammalle, joka söi päiväheiniään yhdessä Allin, Sallin ja Jennin kanssa.
Tamma nostaa päätään heinänkorsia suustaan roikkuen ja hengähtää syvään, ennen kuin talsii rennosti minua kohti. Naurahdan sille ja rapsutan sitä harjan tyvestä hellästi, ojentaen neidille samalla taskustani porkkanan palasen, joka katosi heti parempiin suihin.
Salli hörisee tuttavallisesti kauempana ja pian Einfaline hypähtää vierestäni täyteen laukkaan ja pysähtyy vasta Sallin vierellä pukkaisten sitä leikkisästi lavalle. Toinen tamma painaa korvansa hetkeksi luimuun ja se saa hopeanmustan palaamaan omalle heinäkasalleen jatkamaan syömistään.
Hymyilen ja lähden kävelemään talvisäässä kohti kotia.
19.1.2014
Aamut ei oo mua varten
"Slettiii, maa kutsuu!" Jasonin ääni kuuluu kauempaa ja huomasin pojan hymyilevän mulle toisella puolen maneesia.
"Mitä?" virnistän ja tunnen herääväni jostain horroksen tapaisesta.
"Aikaset aamut ei taida olla sua varten.." poika toteaa ja hypähtää istumaan katsomon reunaan.
"Mistä sä nyt tota mieltä oot?" hymyilen ja pysäytän Eifelin katsomon eteen.
Jason virnistää tyytyväisenä, kuin hallitsisi tilannetta täysin.
"Sä näytät siltä kuin sä nukkuisit sen hepan selässä. Ihan kuin sä et ees huomais että istut siellä."
"Ei nyt oo ees mikään aikanen aamu", hymähdän pirteämpänä antaen Einfalinen jatkaa kävelyään eteenpäin. "Kellohan on jo puolen päivän rajoilla."
"Mut sulle sen taitaa olla" Jason virnistää hymyillen, mutta se ei ollut yhtään ivallista. Jason tuntui ihan mukavalta tyypiltä, vaikka olikin niin pieni ja mua kahdeksan vuotta nuorempi.
"Ehkä. Varsinkin jos vahingossa valvoi niin pitkään." virnistän taas ja samalla laskeutuen alas puoliverisen selästä. "Mutta selviydyin mä tän neidin liikutuksesta kiitettävästi. Silti."
"Noh, sie nyt tekisit sen silmät kiinni. Varmaan teitkin." poika naurahtaa ja tulee tervehtimään Eifeliä minun löysätessä vatsaremmiä ja nostaessa jalustimia ylös.
"Saanko taluttaa tän sisälle?" Jason kysäisee yllättäen ja nyökkään myöntävästi kun arvioin että taisi tammallakin olla iisimpi päivä tänään.
Vedän maneesin ovet kiinni Jasonin kulkiessa edeltä tamman kanssa. Hölkkään kuitenkin pian heidän vierelleen hymyillen.
"Ootko sie nähnyt Linneaa tai Suvia tänään tallilla?" kysäisen ja katselen tammatarhassa käyskenteleviä hevosia.
"Rawana siel tais ainaki olla. Tuli äsken.. Linneakin tais kyllä tulla samoihin aikoihin" poika miettii ja taluttaa tammaa asiantuntevan oloisesti tallin oven luokse, jossa taas toimin oven avaajana ja sulkijana.
Karsinassa Jason auttoi yhä ottamalla pintelit pois Eifelin jaloista samalla kun minä otin suitset ja satulan pois. Sitten Odelie taisi huutaakin jo poikaansa muualle, joten jäin kahdestaan hopeanmustani kanssa, joka tuntui vain piristyvän..
Raahaan varusteet paikoilleen ja harjaan neitokaisen kertaalleen läpi, ennen kuin vien sen takaisin loimitettuna tarhaan Sallin, Allin, Jennin ja Miyssan kanssa. Sen jälkeen pääsin etsimään muita tallissa olijoita pirtein mielin.
26.3.2014
Ei pitäisi peitellä totuutta, vaikka viime kerrasta onkin jo yli viisi vuotta
Koko alkutreenin oli huomannut ettei Eifel kulkenut kovinkaan reippaasti eteenpäin ja sain vähän väliä muistuttaa sitä siitä. Ilmeisesti tälläkin tammalla oli laiskempia päiviä, vaikka luulisi että neidolla olisi ennemmin kevättä rinnassa, mutta ei. Annoin sen laukata ensin hieman vapaammin, ennen kuin otin sitä paremmin hallintaani samalla kooten sitä, mutta vain hieman, koska nyt hypittäisiin esteitä. Silloin en ikinä vaatinut hevoselta niin hienosti menemistä. Tärkeintä oli että se oli hallinnassa, tempo oli sopiva ja ratsu kuunteli, eikä se saanut tosiaan olla liian pitkänä. Eifelillä kun oli lisäksi hyvin matkaa voittava askel, niin sen kanssa sai aina olla tarkkana.
Jason istui katsomossa tuttuun tapaansa. Kuulemma poika odotti Soneüta, tai jotain sinne päin, mutta ei se minua haitannut. Käyntien aikana nuorukainen oli jopa ihan mukavaa juttuseuraa. Nyt poika oli jopa luvannut kuvata videokamerallani kaikki hyppyni, niin voisin jälkeen päin katsoa itse, mitä minun täytyisi korjata omassa ratsastuksessani.
Nyt alkuhyppyjen jälkeen, nostin esteet 80cm korkeuteen. Linja olisi hieman hankalampi, sillä lyhyen sivun jälkeen pitäisi kääntyä ensimmäiselle esteelle, ja suoristamisen kanssa täytyi olla tarkkana. Esteen jälkeen piti jo ohjata hevosen suuntaa oikealle, jotta pääsisi seuraavan esteen yli ja siitä vasemmalle. Linja ei siis ollut suora, vaan näiden kanssa täytyi ajatus olla oikeasti läsnä.
Ensimmäisellä kerralla hypyt olivat korkeita ja hieman töksähtäviä, koska vauhti jäi liian hitaaksi, mutta ylitse me päästiin. Eifelistä oli kuoriutunut varsin mukava esteratsu, vaikka metrin kohdalla se pisti jarrut turhankin usein pohjaan.
Toisella kerralla pyysin sitä laukkaamaan ensin maneesin ympäri hakien sitä reipasta tempoa, jotta saataisiin kunnon lennokkaita hyppyjä. Ensimmäiselle esteelle Eifel kuitenkin ehti hidastaa, patisteluistani huolimatta. Tamma jäi tänään kyttäämään esteitä hieman liikaa, joten kääntäessäni sitä oikealle niin patistin puoliveristä ehkä hieman liikaakin eteen. Vauhdin kasvaessa myös askel pituus kasvoi ja hypätessä pystyä huomasin että esteelle oli tultu liian rajusti. Tasapainoni horjahti esteen päällä ja tunnen hidastetusti kuinka en saa palautettua sitä, kuten yleensä ja valmistaudun tippumiseen. Maa näyttää olevan yllättävän matalalla ja pohjakin näyttää silmissäni ihan pehmeältä, mutta todellisuus oli jotain muuta.
Maahan osuminen tuntui hyvin kovalta. Yllättävän kovalta, kun mietti miten matalalta matka maahan oli alkujaan näyttänyt. Tipahdan suoraan polvilleni, mutta pian myös pääni osuu maahan, joka teki kauhean kipeää törmäyksen voimasta johtuen. Näen sivusilmällä kuinka Eifel juoksee vierestäni, ja pian makaan selälläni maassa vain miettien: "Mitä tapahtui?".
Yritän nousta ylös jaloilleni lähes heti, mutta jossain välissä maneesiin tullut Linnea juoksi luokseni, eikä antanut minun nousta. Käski vain hengittää rauhallisesti ja syvään. Eifelkin käveli ihmeissään eteeni ja hamusi turvallaan jalkaani. Yritin vain hymyillä. Kaikki oli hyvin.
Hieman myöhemmin, pienen kuulustelun jälkeen, jossa todettiin ettei luita ollut mennyt poikki niin nappaan kiinni Einfalinen roikkuvista ohjista ja nousen vihdoin ylös jaloilleni. Silloin huomaan pistävän kivun oikeassa polvessani ja myös Linnea huomaa sen, mutta hakee pyynnöstäni korokkeen luokseni, jonka avulla pääsen takaisin korkean tamman selkään. Hengitin yhä syvään ja kipu polvessani tuntui vain kasvavan, mutta annan Eifelin kävellä rennosti ympäri maneesia.
Kymmenisen minuutin kuluttua kipu tuntui laantuvan jo sen verran, että pystyin kantamaan esteitä pois. Linnea tuli kaverikseni, vaikka yritti varoitella ettei minun pitäisi. Yhdessä me ne kuitenkin kannettiin ne ja Jasonkin oli isona apuna taluttaessaan Eifeliä.
* * *
Tallissa huomasin kivun palaavan hiljalleen. Linkutin oikeaa jalkaani koko ajan, mikä sai osan tuntilaisista kääntämään päätään. En vain välittänyt siitä ja tervehdin iloisesti muita tallilaisia, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hoidin tamman ja menin sitten istumaan Simoran oleskeluhuoneeseen, jossa Mikael ja aikaisemmin minulle esittäytynyt Hanne, olivat jo.
Jasonkin juoksee pian perässäni pelästyneen näköisenä.
"Ooksä kunnossa? Näytti tosi hurjalta!" poika mainitsee ja saan myös muiden katseet osakseni.
"Juu, ei se nyt niin paha ollut, vaikka siltä näytti.." hymyilen iloisena.
"Mut Eifel juoksi melkeen sun päältä." Jason hymähtää ja näyttää tippumiseni videolta. Minusta kun oli tuntunut, että se juoksi vain vierestä.
"Mut mä oon ihan kunnossa." väitän.
"Tipuitko sä?" Myös Mikael puuttuu puheeseen.
"Tippu!" Jason vastaa puolestani ja on jo näyttämässä videota hänelle.
"Joo", minäkin vastaan. "Se tosin oli ihan mun vika. Tulin ihan liian rajusti tokalle esteelle, enkä ehtinyt korjaamaan tasapainoa."
"Näyttää tää aikas komeelta tippumiselta." Toinen virnistää. "Mutta ootko varma et oot kunnossa? Sulla kävi muuten nimittäin ihan uskomattoman hyvä tuuri, jos selvisit tästä pelkällä säikähdyksellä."
Virnistän takaisin.
"Olen olen. Linnealtakin sain kuulla samat. Päätä vähän särki, mutta ei enää. Jalkaan tekee vähän kipeetä, mutta sekin menee varmasti kohta ohi." hymyilen ja lähden kävelemään pois huoneesta. Kyytini tuli.
"Sletti..." Mikael aloittaa huomatessani kuinka linkutin, mutta vastaukseksi vain hymyilin. Kaikki olisi hyvin jo huomenna...
30.3.2014
Kun me vaan eletään täysillä joka hetki
Kävelin iloisena jälleen Simoraan. Päivä oli mitä parhain maastoretkeen, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Täydellistä! Hiivin oleskeluhuoneeseen, jossa olikin jo monenmoista porukkaa. Tai no monenmoista. Odelie, Soneü, Mikael ja Jason istuivat siellä Hannen että Rawanan lisäksi. Perus Simora tiimiä. Tervehdin kaikkia, mutta nyt en tosin ehtinyt jäädä juttelemaan tarkemmin kenenkään kanssa. Yleensä olisin heti etsinyt jonkun maastoseuraksi, mutta nyt teki mieli ratsastaa rennosti ihan yksin.
Eifel seisoskeli tarhassa kavereidensa kanssa. Se suuntasi korvat välittömästi minuun kun astelin portin luokse kutsuen sitä. Miyssa luimisti tammani vieressä sen lähtiessä kävelemään hitaasti kohti minua.
"Heipsun neiti", hymyilen iloisesti Einfalinelle ja sujahdan aidan ali laittamaan sille päitset. Se yritti hamuta käsiäni uteliaana, mutta harvoin minä sille kuitenkaan toin mitään herkkuja. Niiden syöttämistä vältin aika pitkälle.
Talutin hopeanmustan käytävälle ja sidoin sen molemmin puolin ketjuista kiinni. Se vaikutti tosi tyytyväiseltä, mikä oli erittäin hyvä juttu, koska minäkin olin. Tamma hörisi matalasti Odelielle ja Jasonille kun he menivät meidän ohitsemme ulos. Molemmat naurahtivat pienesti puoliveriselle ja Jasonkin hymyili kun tamma jäi katsomaan sen perään. Poika ja Eifel olivat aina tulleet jostain syystä hyvin toimeen, vaikka välillä tuntuikin että hevonen karsasti pikkulapsia.
* * *
Vartin päästä istuin tamman selässä antaen sen kävellä pitkinohjin maastopolkuja pitkin. Välillä tulimme teille, mutta aina kun löytyi sula kohta niin yritin pysytellä metsän puolella. Hevoselle oli parempi kävellä epätasaisessa maastossa, ja pakko myöntää että pidin metsässä olosta itsekin paljon enemmän. Eipähän tarvinnut miettiä että voisi joku hurjastella autolla teitä pitkin. Eihän Eifel noita autoja pelännyt, vaikka jännittyikin niiden ajaessa kovaa ohi. Ainoastaan kovaääniset mopot saivat tamman pasmat sekaisin ja hyppäämään kauemmas. Tosin nyt mitään liikennettä ei ollut vielä näkynyt, onneksi vaan.
Käveltyämme pidemmän aikaa ja saavuttuamme jälleen tielle niin maiskautan puoliveriselle merkiksi siirtyä raviin. Tamma innostui ja otti muutaman pidemmän askeleen ja viimeisteli sen komealla pukkihypyllä, ja sain tällä kertaa itsekin tehdä töitä että säilytin tasapainoni. Harvoin se niin korkeita hyppyjä teki. Matka jatkui sen jälkeen muutamalla laukka-askeleella, ennen kuin jarruttelin sen raviin.
Kevensin tasaisessa tahdissa satulan narskuessa alla. Kaikkialla oli niin hiljaista. Jos olisi ollut pimeää niin olisi voinut ajatella että oli jopa liian hiljaista. Toki muutamat linnut lauleskelivat kauempana metsikössä, mutta mitään muita ääniä ei kuulunut kuin kavioiden osuminen maahan. Eifel pärskähteli välillä ja sekin tuntui nauttivan maastoreissusta tosissaan.
Varjoisemmilla pätkillä siirsin tamman aina hetkeksi käyntiin, sillä maassa oli vielä osittainen jääkerros. Kun tie muuttui taas paremmaksi ja kun muitakaan ei näkynyt niin annan temmon vaihtua nopeammaksi. Laukaksi.
Taas Eifel innostui vähän liikaa ja heitteli takapäätään, mutta tämä sopi hyvin siihen "kevättä rinnassa", juttuun.
* * *
Myöhemmin saavuimme takaisin Simoraan, jossa näin jälleen Odelien ja Jasonin. Tosin nyt ne kävelivät Iivun kanssa kohti tallia. Ilmeisesti Jason oli päässyt taas ratsastamaan suokkiruunallaan.
"Moikka!" tervehdin molempia hieman kauempaa, ja Odelie nyökkää pysähtyen.
"Menikö teillä hyvin maastossa?"
"Juu, tosi hyvin. Tässä neidissä on vaan ihan liikaa aina virtaa", virnistän ja lähes todistukseksi Eifel yrittää lähteä kävelemään tallia kohden kovempaa, ja kun pidätin sitä niin se alkoi hieman tanssahtelemaan ja nousi ihan pienesti pystyynkin,jolloin nojasin vain eteenpäin ja pidin pohkeet lähellä, jotta saisin tamman turvallisesti takaisin neljälle jalalle.
"Niin kuin näin"
Päästessämme Odelien kohdalle pysäytän Eifelin ja liu´un alas satulasta. Nostan jalustimet ylös, ja löysään satulavyötä muutamalla reiällä. Sitten kävelemme yhdessä naisen kanssa talliin.
"Tiedätkö, joku maastoestetunti tässä lähiaikoina olis aika kiva kun maakin on jo sulaa." hymyilen ja mietin asiaa mielenkiinnolla. "Olisi meillekin ihan hyvä että joku olisi vähän vilkuilemassa ja ehkä opastamassa meitä kun en ole vielä tämän kanssa niitä koskaan hyppinyt. Se eka kerta nyt ainakin."
Odelie virnistää.
"Sulta nyt ei tulis ainakaan vauhtia puuttumaan!"
"Tai sitten tää ei uskalla hyppiä niitä ollenkaan ja kieltäytyy aina." naurahdan. Saa nähdä mitä tapahtuisi kun vasta nyt Eifel hyppi kunnolla niitä normi esteitä.
6.4.2014
You´re my honey
Siellä se seisoi. Tarhan kauimmaisessa nurkkauksessa lepuuttaen alahuultaan suljetuin silmin, vain nauttien lämpimästä auringon paisteesta.
"Eifel!" kutsun sitä jämäkästi ja heti näkyi reaktiota tammassa. Se käänsi korvansa suuntaani ja lähti kävelemään luokseni hyvin hitaasti, lähes tuskallisen hitaasti, mutta varmasti.
Portille päästyään ojennan hopeanmustalle neitokaiselle sokerin palan ja vien sen talliin...
Tallissa vien tamman suoraan karsinaan ja käyn välittömästi sen ruskeiden jalkojen kimppuun. Oli näillä aurinkoisillakin päivillä ne varjopuolensa kun sukallinen hevonen näytti ei-sukalliselta hevoselta ravan takia. Onneksi se oli jo suurimmaksi osaksi ehtinyt kuivua, mutta silti sain aika kovan duunin tehdä ennen kuin se näytti somalta omalta itseltään.
Pian palaan Eifelin luokse varustepinkka sylissäni ja saan heti uteliaan tamman kiinnostumaan. Jätän suitset vielä oven ulkopuolelle, mutta satulan kanssa suuntaan jo tamman vierelle. Yleensähän se kuuluisi laittaa suitset ensin, jos hevonen ei ollut kiinni missään, mutta oman hevosen kanssa oli se hyvä puoli, että tunsi sen. Tiesin että Einfaline pysyisi aloillaan, joten sillä ei olisi oikeastaan mitään väliä. Nostan satulan puoliverisen selkään ja suoristan karvapehmusteen, että satulahuovan ennen kuin kiinnitän satulavyön ensimmäiseen reikään. Sitten nappaan suitset ovenraosta ja pidän hetken kylmiä kuolaimia kämmeneni välissä ennen kuin otan tukevan otteen kuonopiistä ja tarjoan neidille kuolaimia suuhunsa, jotka se otti helposti vastaan.
Pian seisommekin kentän laidalla, jossa Iida ja Jenny olivatkin jo ennen meitä. Tervehdin toista ratsukkoa ja varmistan että voimme liittyä heidän seuraansa, ettemme sattumalta häiritsisi heidän työskentelyään. Iida vastaa myöntävästi.
Kävelemme sisään portista ja talutan Eifelin suoraan korokkeen ääreen. Kiristän satulavyön tiukemmaksi ja nousen itse korokkeen päälle seisomaan ja pysäytän tamman sen eteen. Juuri kun saan jalustimen jalkaan, hopeanmusta kävelee reippaasti eteenpäin, jolloin jouduin kääntämään sen ohjista takaisin. Seuraavalla yrittämällä pääsin sentään mukaan asti: Eifel käveli jo eteenpäin minun seistessä vielä yhden jalustimen varassa.
Iida laukkaili hetken aikaa ponillansa, mutta hieman ennen ravityöskentelyä saimme kentän kokonaan käyttöömme. Tänään treenaisimme laukanvaihtoja kolmikaarevalla kiemurauralla. Esteratsastajanakin pidin kouluratsastusta hyvin tärkeänä osana esteratsastusta, ja laukanvaihdot olivat vielä omiaan siihen hommaan.
* * *
Jäin illaksi Simoraan lähinnä siksi kun vietin vapaata opiskelijan sunnuntai-iltaa ja kun kerrankin oli aikaa jäädä auttamaan iltatallin teossa niin mikäs siinä. Hakiessani Eifeliä sisälle tarhasta niin jouduin pyöräyttämään sen muutaman kerran ympäri kun se yritti päästä sisälle nopeammin. Kai se tiesi että sitä odotti iltaheinät karsinassaan. Ahne mikä ahne. Onneksi tammalla oli (vielä) enemmän sitä lihasmassaa kuin heinämahaa. Tosin kesällä sekin tasapainottuisi.
Väkirehujen jaon aikaan myöhemmin jopa yllätyin siitä miten tamma oli rohkaistunut alusta. Se kuopi maata (ja ovea) innoissaan ja pyöri karsinassaan hermostuneena ympyrää, hörähdellenkin välillä. En kuitenkaan antanut sapuskoita ennen kuin se osasi rentoutua edes hieman. Tamman jälkeen menin auttamaan tuntiheppojen ruokinnassa, jonka jälkeen pääsinkin jo lähtemään kotia kohti.
7.4.2014
My bad day
Maanantai aamuna, viikon ensimmäisenä aamuna ei ikinä voisi olettaa itsensä olevan pirteä. Tosin nyt asiat olivat hieman eritavalla: mulla oli koulusta vapaata. Kerrankin. Auringonsäteet osuivat silmiini ja se sai oloni paljon paremmaksi, mutta silti en jaksanut vielä nousta. Käännän vain kylkeäni ja mietin tulevaa kesää.
Pian kuitenkin hätkähdän Sian She wolf kappaleen ääntä, joka soi puhelimestani. Painan silmäni hetkeksi tiukemmin kiinni, ennen kuin käännähdän kokonaan ympäri ja asetan kännykän korvalleni.
"Noh?" oli ensimmäinen sanani minkä sain sanotuksi näin pirteänä aamuihmisenä. Toivottavasti soittaja ei ollut kukaan tärkeä henkilö, koska yleensä olisi kohteliasta heille sanoa ensin nimensä ja tervehtiä hieman iloisemmin.
"Huomenta!" Ystävättäreni ääni kajahtaa puhelimesta, onneksi. "Säpäs oot hilpeänä..."
"Enkös!" naurahdan laimeasti puhelimeen ja asetun nojaamaan seinää vasten.
Kaverit ovat ihan mahtavia! Ei mitään tärkeää asiaa, mutta silti saan ihanan aamuherätyksen. Periaatteessa sen ei pitäisi edes haitata kun kello oli jo kymmenen, mutta minulle ketä valvoi puolen yön jälkeen katsoen ainoaa hyllystä löytämää sarjaa -vampyyrintappajaa, niin se ärsytti ihan kamalasti. Nooh... Huomenna uusi yritys.
Nousin ylös sängystä ja laahustin valkoista puulattiaa pitkin vessaan. Pesen kasvoni kylmällä vedellä, ihan siitä syystä että voisin hieman piristyä. Harjaan hampaani ja kietaisen hiukseni löysälle nutturalle donitsilla ja puen ylleni kollarit ja fleecepaidan, jonka päälle saan ulos mentäessä kietaistua vaaleanpunaisen toppaliivin. Sitten nappasin mukaani pöydältä vain avaimet ja puhelimen, jotka tungin taskuuni ja suuntasin voileipä kourassa ulos bussipysäkille.
Dösässä oli hyvin vähän porukkaa tähän aikaan päivästä. Ihan hyvä juttu vaan. Siellä istui ainoastaan joku minua vanhempi poika, joka hymyili minulle aina vilkaistessani häntä ja vanhempi rouva, joka hyräili jotain kappaletta ehkä hiemankin liian äänekkäästi.
* * *
Simorassa huono päivä jatkui. Eli kun heräät väärällä jalalla, älä nouse sängystä koko päivänä. Pitää muistaa, vaikka kirjaimellisesti mahdotonta.
Kuitenkin kun pääsin Eifelillä hyppimään esteitä, niin sain todeta että vanha ei ole aina kestävää. En edes ymmärrä miten se on mahdollista, mutta niskahihna katkesi suitsista juuri ennen (onneksi vain 40cm) 6 ristikon sarjaa. Tarkistin suitsien kunnon aina ratsastuksen jälkeen, eikä niissä ollut näkynyt huonokuntoista osaa, mutta silti noin vain tapahtui. Koska en ollut käyttänyt turparemmiä pariin päivään Eifelin turvan päällä olevan pienen hankauman johdosta, niin koko suitsikyhäelmä tippui tamman päästä maahan, vain ohjien jääden roikkumaan käteeni. Onneksi ehdin huomata asian ajoissa niin kiristin ohjia sen verran, ettei puoliverinen ehdi kompastua suitsiin esteiden aikana.
Niinpä jouduin pyytämään Odelieta tuomaan minulle toiset suitsemme, jotka olin ostanut hetken kokeiluhalusta. Kuolaimettomat suitset nimittäin. Pidin niistä itse yllättävän paljon, mutta ikinä en ollut ottanut niitä kunnon käyttöön, koska kuolaimellisiin oli vain yksinkertaisesti tottunut. Nyt kuitenkin "joutuisin" ratsastamaan noillakin muutaman päivän.
Treenin jälkeen olin kävin Hannen kanssa maastossa kävelemässä loppukäynnit. Nainen talutti komeaa Tumppu-oriansa edellä, ja me tultiin tamman kanssa rennosti perässä.
Tallille palattuamme sain pikaisesti tervehdittyä Suvia ja Locia, mutta erityisemmin en muita huomannut kun hävisin satulahuoneeseen pesemään Eifelin varusteita. Kyllähän noita tuntilaisia tuppasi välillä siinä käväisemään, mutta muuten jouduin siellä yksin olemaan.
Myöhemmin sitten menin tammani luokse tarhaan tekemään maastakäsittely juttuja siksi aikaa kunnes odottelimme kyydin saapumista orhipojan luokse. Sai se Eifel sitten näin lopuksi viimein hymyn minunkin päivälleni.
20.4.2014
Sunnuntai! Kaikkien hevosten ansaittu lepopäivä varsinkin näin pääsiäisenä. Vai onko?
Hyräillen DJVI:n kappaletta harjailen Einfalinea puhtaaksi pölystä ja kaikesta siitä kuivuneesta mudasta, joka on jälkiseurauksena sen piehtaroinnista tarhan ainoassa mutalätäkössä. Nooh, hevosten puunailu oli mitä mukavinta hommaa kun ei ollut kiire mihinkään. Muut ehkä nauttivat vapaapäivästä, mutta mulle opiskelijana oli helppo pitää sunnuntai ihan liikuntapäivänä niin mulle kun hevosellekin. Arkena kun itsellä oli enemmän kiirettä niin Eifel sai nauttia omasta vapaapäivästään. Pääasia oli että se sai yhden kokonaisen päivän, jona sillä ei ratsastettu. Se ei aina tarkoittanut täysin möllöttely päivää tarhassa, koska joskus vapaapäivä oli tammalle aivan liikaa. Se rakasti liikkumista ja jos sitä ei liikutettu yhtään niin se oli kuin aikapommi seuraavana päivänä.
Nyt tosiaan oli kuitenkin sunnuntai, eli ehdoton liikkumispäivä!
Olin saanut Hannen auttamaan minua muutamien esteiden kasailussa kentälle, kun nainen kävi morjestamassa Tumppua pikaisesti. Ei me mitään kovin kummoisia kasattu. Kolme pientä pystyä ja sitten kahdeksankymppinen okseri pidemmälle sivulle. Myös Odelie ilmestyi kentän laidalle käyntityöskentelyn aikaan, joten pyysin häntä kuvaajaksi ja mahdollisesti esteiden nostelijaksi. Heheh, todellista hyväksikäyttämistä! No ihan iloiselta toinen vaikutti, enhän minä muutoin olisi edes pyytänyt. Ja ehkä joku päivä minäkin voin olla Odelle avuksi.
Aluksi hyppäsin jokaista estettä yksikseen ja isommasta en edes välittänyt. Eifel kun meinasi kuumua ihmeen paljon jo nyt. Muutamat hypyt lähtivät jopa niin kaukaa että Ode myönsi luulleensa että tamma tippuisi suoraan esteen päälle. Tämä siis tarkoitti sitä että hopeanmusta ei ollut kärsivällisellä päällä, joten hetkeksi unohdin esteet ja tein entistä enemmän kaikenlaisia koulujuttuja, jotta tamma oli paremmin hallinnassani ja reagoi apuihin herkemmin.
Uudella yrittämällä sain Eifelin sentään kuuntelemaan ja se hyppäsi vasta kun minä annoin `luvan` siihen. Parempi niin. Kun hypyt sujuivat hyvin niin mukaan pääsi myös okseri. Taas Eifel meinasi kuumua hieman liikaa, mutta annoin sen mennä niin että pidätin ja hieman ennen estettä päästin sen menemään sitä vauhtia mitä se nyt halusi. Näin en haitannut itse hypyn laatua. Jos pidätti liikaa niin helposti sai vain kiellon.
Kun olimme menneet esteitä hetken aikaa, niin että pahimmat höyryt oltiin päästelty, mutta energiaa riitti vieläkin vaikka muille jakaa niin houkuttelin Odelien tilalleni selkään. Nainen epäröi hetken kun oli nähnyt miten vauhdikkaasti meillä oli mennyt, mutta uskaltautui kuitenkin. Alkuun tamma ihmetteli uutta selässä istujaa. Eihän sillä ratsastanut melkeinpä koskaan kukaan muu kuin minä, mutta nopeasti se hiffasi että yhtälailla siltä vaadittiin asioita ja ne piti tehdä.
Odelie sai yllättävän nopeasti tamman avuille ja alkoi hyppimään pystyjä sekalaisessa järjestyksessä. Välillä näytti että Eifel olisi voinut lähteä innoissaan jopa käsistä, mutta kun nainen muistutti välillä että "Hei, minäkin olen täällä!" niin Eifel pysyi aisoissa ja meni tosi nätisti.
Lopuksi vaihdettiin vielä ratsastajaa ja menin kävelemään loppukäyntejä maastoon. Simora oli kyllä erityisen mukava paikka!
21.4.2014
Pientä päivittelyä keväisin merkein
"Moi!" virnistän kauempana kävelevälle Linnealle, joka talutti parhaillaan kauniin punertavaa tammaa talliin.
"Heips, tuutko siekin ratsastamaan?" nainen hymyilee pysäyttäen Miyssan, joka jäi uteliaana hamuamaan maassa lojuvia ruohonkorsia, jotka olivat jo parhaat päivänsä nähneet.
"Tarkoitus olis juu. Kannattaa pitää sen kuntoa yllä ennen kuin sillä alkaa olemaan niin suuri vauvamaha ettei sekään kunnolla luonnistu." Jatkamme kävelyä sisälle talliin ja jään seisomaan hetkeksi Miyssan karsinan eteen odottavasti. "Olisko ihan paha idea jos lähdettäisiin yhdessä maastoon? Siellä kun on niin hyvä ilma ja kaikkea."
Linnea katsahtaa minuun naurahtaen ja vastaa myöntävästi, joka saa minut kävelemään jo Eifelin karsinaa kohti.
"Nähdään pihalla vartin päästä!"
Einfaline odotteli jo karsinassaan ja pääsen heti jynssäämään kaunotartammaa puhtaaksi liasta, jota se aina löysi jostain. Eilen maastoreissun jälkeen olin kuvannut Eifeliä ja tamma olikin poseerannut oikein olan takaa, mutta jälkeenpäin huomasin kuvissa pienen ärsyttävän asian. Heinänkorren. En tiedä miten se oli tamman selän päälle joutunut, mutta oli se näky muuten onnistuneissa kuvissa.
Varustettuani hopeanmustan ratsuni talutan sen pihamaalle, jossa Linnea jo odottikin. Ei tosin yksin.
"Sletti! Jos ei haittaa niin Rami tulee Dellalla mukaan. Kun kerran sain suostuteltua hänet mukaan." Nainen hymyilee ja kuiskaa jälkimmäisen lauseen minulle vinkaten silmää.
"Ei tietenkään haittaa. Kaikki halukkaat vaan mukaan!" Vastaan ja nousen itsekin pian muiden jäljessä hevosen selkään. Vilkaisen kerran Ramia ja Linneaa, jotka vaikuttivat niin yöltä ja päivältä, että jopa ihmettelin miten heillä riitti juttua jo näin matkan alusta. Kevätkö sen teki?
Koko matka sujui hyvin luontevasti ja mukavasti. Ramistakin huomasin jopa itsekin uusia piirteitä kun tuntui että lähes aina hänet näki synkkänä, eikä lainkaan samanlaisena kuin Linnean, joka oli aina iloista sorttia. Hevoset nauttivat maastosta kunnolla ja laukkapätkillä taisivat kaikki heitellä takamuksiaan yläilmoihin silkasta onnesta. Linnut visersivät, aurinko paistoi ja leskenlehtiäkin keltaisine terälehtineen näkyi joka puolella. Eikä menisi kovinkaan kauaa kun Eifelkin saattaisi varsansa maailmaan. Tästä kesästä taitaa tulla aika erilainen, tosin vain hyvällä tavalla. Saa vain nähdä jääkö varsa huomaani, vai ei.
28.4.2014
Kastumista
Siitä oli jo kauan aikaa kun aloitin ratsastuksen jollain pienellä tallilla, jossa kaikki olivat welshejä, shetlanninponeja tai perus russeja. Aika tosiaan meni hyvin nopeaan kun mietti että olihan tässä jo 13 vuotta tullut hevosteltua enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti. Ja nyt mulla oli jo oma hevonenkin, Eifel, ja kohta olis jo toinenkin otus kirmailemassa täällä Simorassa. Saa nähdä miten kaikki sujuu sen jälkeen, mutta onneksi talli oli täynnä osaavia henkilöitä.
Annan Eifelin ravata loppumatkan Liekkijärven rannan suuntaan istuen rennosti korkealla tamman paljaalla selällä. Tai rannan ja rannan. Lähellä kahluupaikkaa, jota ei voisi uimarannan tapaiseksi tässä kohti ihan sanoa, mutta kuitenkin. Tamma hörähtää innoissaan nähdessään edessään siintävän sinisen järven ja pidentää askeltaan päästäkseen nopeammin veteen. Pidättäminen jäi vain yritykseksi, koska kun iso puoliverinen innoissaan oikeasti halusi jotain niin harvat asiat sitä estivät. Varsinkin kun sillä oli nyt käytössä vain kuolaimettomat niin tuntui joskus että se merkitsi sitä ettei sillä olisi päässä mitään. Edes istunnalla ei ollut tässä tilanteessa sanomista, joten melkein automaattisesti murahdan Einfalinen nimen, jolloin se muisti minutkin ja teki äkkipysäyksen järven rantaan. Kaiken kukkuraksi neitokainen käännähti nopsaan vielä ympäri, jolloin lensin estelyistä ja hyvästä tasapainosta huolimatta alas hopeanmustan selästä.
Tätä mä olisin kutsunut suoraan ystäväni Linnean tuuriksi, koska yleensä se oli se kenelle kävi tämmöisiä ikäviä asioita, mutta ilmeisesti hänen puuttuminen siirsi epäonnen mun niskaan. Ihan varmasti niin.. Tai sitten se oli joku Karma-juttu. Mitä nyt välillä jotain pientä jäynää tehnyt joillekin. No kuitenkin kun mä lensin selästä alas niin tipahdin suoraan hyiseen Liekkijärveen. Kiljaisen ja pian makaan selälläni järven pohjassa etsien käsillä tukea hietikosta. Haukon henkeäni syvään päästessäni sentään istumaan asti ja etsin katseellani syyllistä. Syyllistä joka näytti niin koiranpentu-ilmeen omaavalta kuin edes koiranpentu voi näyttää ja se käveli korvat hörössä luokseni veteen, painaen päänsä syliini ja hörähtäen pehmeästi.
Sipaisen hiussortuvan sivulle roikkumasta keskellä kasvojani ja tartun tamman ohjiin, jolloin neitokainen nosti päätään ylös ja pääsin itsekin pian omille jaloilleni. Olo oli kyllä myönnettäköön aika mahtava. Vettä valui joka paikasta ja puristelin hiuksiani kuivemmiksi. Aurinkokin oli päättänyt mennä pilveen, joten päätin parhaimmaksi ideaksi ratsastaa takaisin Simoraan, jotta saisin kuivaa kampetta niskaani. Oli ulkona lämmin, mutta ei kuitenkaan ihan kesä ja vilustumisvaara oli aina olemassa kun oli edes hieman vilpoinen ilma.
Vartin päästä edessä siinsi mukava tallipiha ja liu´un helposti alas suuren tamman selästä. Tallista kentälle päin valuvilta tuntilaisilta sain jos jonkinmoisia vilkaisuja, mutta mä tyydyin vain hymyilemään aurinkoisesti tapahtuneelle. Ensimmäisen suuremman vilkaisun sain Jasonilta, joka jäi sanattomaksi katsellessaan minua ja miettiessään vaihtoehtoja mitä mulle oli tapahtunut, seuraava tuli sitten Odelielta, joka hipsi tuntilaisten perässä ulos.
"Mitä ihmettä Sletti?!" Odelie ihmettelee ja astelee rennosti luokseni.
"Eifel päätti että oli liian kuuma päivä" virnistän, mutta pian myös Linnea liittyy seuraamme ja ystävän tehtävänä repesi vain nauramaan.
Taisi se kesä olla yllättävän lähellä!
3.5.2014
Pikkutreeniä ja haaveilua
Annan kumisuon kiertää Einfalinen karvapeitteen päällä, koska talvikarvaa lähti yhä aika reilustikin. Etenin harjauksessa hyvin hitaasti ja sain kuulla siitä muutamaan otteeseen Suvin ja Rawanan suusta. Mä vaan välillä tykkäsin vain viettää aikaa tammaneidin seurassa, koska se aina paransi luottamus-suhdetta. Samalla mä ihailin sen kasvanutta vauvamahaa, jonka takia olin joutunut jättämään jo rankemmat treenit taakse. Yhä mä pidin sen kunnosta kuitenkin huolta, koska oli sillä masumatkalainen tai ei, niin energiaa sillä oli hirmuisesti. Odotin kuitenkin varsan syntymää kuin kuuta nousevaa, varsinkin kun Simoraan pitäisi syntyä muutama muukin varsa niin luvassa olisi tosiaankin varsatäytteinen kesä. Oikein somaa!
Eifel tökkäisee minua lempeästi olkapäähän herättäen minut kuvitelmistani ja virnistän.
"Hupsu tyttö!" sanon ja rapsutan sitä sään päältä, joka saa tamman lerpuuttamaan alahuultaan oikein veikeän näköisesti.
"Tai sä oot vaan persoonallinen otus, Linneaa vois sanoa kohteliaasti jo hupsuks." naurahdan huomatessani Neelan kävelevän karsinan ohitse. Saan pahan mulkaisun takaisin, mutta lopuksi näen vielä hymynpilkahduksen naisen kasvoilla.
Käyn taluttamassa Eifeliä maneesissa, jossa Hanne tekikin jo maastakäsittely juttuja Tumpun kanssa. Orista oli kasvanut tosi komean näköinen, se oli aivan pakko myöntää.
"Moikka! Ei kai me häiritä jos mä tuun tän pulleron kanssa seuraksi?" kysäisen varulta, vaikka Tumppu olikin kiinni, eikä tietääkseni kauheasti tammojen perään ollut.
"Heissan, juu tulkaa vaan. Me tässä jo lopetellaankin piakkoin." Hanne hymyilee ja taputtaa oripoikaansa kaulalle.
Virnistän ja siirryn toiselle puolen maneesia antaen Eifelin kävellä liinan päässä ympyrällä.
* * *
Tunnin päästä päästin Einfalinen jo takaisin tarhaan kavereidensa seuraksi. Itse jäin aidalle notkumaan kameran kanssa ja kuvasin kaikkia hevosia, koska tänään kenelläkään ei tainut olla pelkkää seisomispäivää. Allikin laukkasi muiden kaverina ympäri aitausta ja Eifel luimisteli kun ei meinannut pysyä muiden tahdissa mahansa takia, vaikka nopeasti liikkuikin. Itse nauroin tamman hullunkurisuudelle, ja myös minulle tuntematon tyttö liittyi seuraani katsomaan riehakkaita hevosia.
"Moi!" tervehdin reippaasti ilmeisesti minua nuorempaa vaalea hiuksista tyttöä, joka ensin vain hymyili minulle ujon oloisesti, kuitenkin tervehtien myös.
"Ootko sä tuntilainen?"
"En mä. Aloitin just hoitamaan Popparia." Tyttö hymyilee katsellen aitauksessa edelleen laukkaavia hevosia.
"Oi kun kiva! Uusia kasvoja Simoraan. Mä oon muuten Sletti", virnistän ja nappaan äkisti kamerallani uuden kuvan hevosista kun niillä oli kunnon äksöni päällä.
"Oon Saila", tyttö hymyilee. "Ootko säkin hoitajana täällä?"
"En, mä omistan ton läskin näköisen puoliverisen tuolla. Eifelin." naurahdan ja osoitan sormellani Eifeliä, joka pysähtyi ja katsoi korvat hörössä suuntaamme kun tunnisti nimensä. "Mut ei se oikeesti läski ihan oo. Se saa varsan tässä lähiaikoina, tai tässä kuussa pitäis."
"Ihana juttu!" Saila naurahtaa. "Varsat on tosi ihania."
Aikani juteltuani Sailan kanssa palaan takaisin sisälle talliin, jossa odotti kasa varusteita puhdistettavaksi.
12.5.2014
Iltaihmisen aamuherätys
Tässä sitä vietin taas maanantaita tallilla kun koulussa oli etäpäivä. Enää viikko olisi opiskelu juttuja ja sitten se olisikin tältä lukuvuodelta ohi. Okei, no kesällä mulla oli vielä aika paljonkin työvuoroja koulussa, mutta nyt saisin kuukauden loman, mikä oli hyvä juttu kun Einfalinen varsan piti syntyä tässä aivan lähiaikoina. Nimiäkin olin tulevalle varsalle miettinyt, mutta en osannut yhtään päättää kumpi olisi mukavampi saada: ori vai tamma. Molemmissa olisivat ne omat haasteensa. Eniten ehkä harmitti se etten varsaa voisi vieroituksen jälkeen enää Simorassa pitää, mikä oli sinänsä aika harmi kun tästä tallista pidin kovastikin. Noh, se olisi sen ajan murhe, nyt piti nauttia ja odottaa innolla varsan syntymää.
Varmaan ensimmäistä kertaa Simorassa olemisen aikana tulin tallille aamutallin aikaan. Yleensä olin niitä ihmisiä ketkä nukkuivat varmasti vähintään sinne kymmeneen, mutta nyt en vain jostain syystä ollut saanut unta ja päätin samointein tulla sitten Simoraan. Tekemistähän täältä löytyi aina, vaikka aluksi minut meinattiinkin passittaa takaisin kotiin, mutta kun todella myönsin haluvani auttaa niin mikäs siinä.
Joten siis puoli seitsemän aikoihin aloin Odelien ja Ramin kanssa jakamaan aamuheiniä hevosille karsinoihin. Alli vaikutti hyvin uniselta, mutta monet muut vaikuttivat hieman kärsimättömiltä. Eifelin karsinan kohdalla minua hymyilytti kun toinen oli tosi rauhallinen, vaikka yleensä se kuulemma vaatimalla vaati itsellensä ruokaa.
"Maanantai masennustako tyttö?" virnistän ja avaan oven heittäen heinät tamman eteen samalla kun Ode teki saman naapurikarsinassa. Pian kuitenkin tajuan asian ytimen.
"Voi hitsi!"
"Mitä?" Odelie katsahtaa minun suuntaani sulkiessaan Jennyn karsinan ovea. Nainen kävelee mietteliäänä luokseni ja henkäisee pian syvään.
"Voi että kun se on suloinen!" Ode hymyilee ja minäkin virnistän.
"On, mutta hieman yllätyin." rapsutan päätään luokseni tunkevaa Eifeliä. "Sen piti syntyä vasta seuraavalla viikolla."
Mutta silti karsinan kulmauksessa seisova pieni varsa näytti hyvässä kunnossa olevalta ja mä en voinut olla muuta kuin ylpeä puoliverisestäni.
"Se taitaa olla myös tamma." Odelie katselee ihastuneena vastasyntynyttä varsaa. "Tiedätkö sille jo nimeä?"
"Hmm.." mietin keksimiäni nimivaihtoehtoja katsellessani pientä otusta. "Se on Foliferoy.... Pikku Folly."
Pientä ihastelua - 29.6.2014
Varsakesä! Sellainen se on mulle ollut kun olen saanut puuhailla Eifelin varsan Follyn kanssa. Mitään kummempia mä en ole tehnyt kuin totutellut varsaa ihmisiin, sillä parivaljakko nautti kesän vihreistä antimista laitumen puolella. Jason oli ihastuksensa nuoreen tammaneitiin näyttänyt tulemalla melkein joka kerta mukaani käsittelemään pikkuista, joka nykyään oli jo hieman isompi "pikkuinen". Silti pojalla oli joku erikoinen yhteys Follyyn kun ne juoksivat peräkkäin laitumella. Varsahan oli melkein kuin koira, ja se hymyilytti minua. Olihan se ihan hyvä juttu.
Ainoa mikä minua harmitti tämän kaikkeuden keskellä. Se pieni ajatus siitä että kesää oli enää hieman jäljellä ja varsa ei voisi ikuisuuksiin asua Simorassa. Heti vieroituksen jälkeen pitäisi periaatteessa jo viedä Folly muualle kasvamaan, enkä ollut ihan varma että myisinkö jopa sen. Tietenkään mun ei olis sellaista pitänyt ajatella kun kesää oli vielä paljon jäljellä ja se aika olisi mahtavaakin mahtavampaa!
Nyt mä taas kävelin kohti laidunta, jossa Eifel ja Folly seisoivatkin heti portin takana. Jason luikerteli aidan alitse ennen kuin mä kerkesin kissaa sanoa ja poika meni heti rapsuttelemaan kirjavaa ja syöttelemään sille kuivia leivän paloja. Mä tyydyin tekemään saman Einfalinelle ja pian mä kiipesinkin kiven päältä suuren puoliverisen selkään. Oli sekin vähän saanut kesäkiloja, mutta enskuussa se pääsisi liikkumaan oikein urakalla, jotta mun uljaasta kilpurista ei tulis rapakuntoista heinämahakasaa.
Kun aikani olin huomioinut parivaljakkoa. Samalla myös tehden varsalle riimuun totutus harjoituksia ja muita käsittely treenejä, niin kävin mä vähän rapsuttelemassa Allia ja Muskaakin. Oripoika oli todella suloisen näköinen emänsä rinnalla, enkä voinut kuin huokaista ihastuksesta. Siitäkin tulisi vielä aika komea oripoika!
Follyn pikainen liikutuskerta - 18.8.14
Olin hoitanut ja ratsastanut Eifelin jo aamupäivästä, joten nyt oli nuoremman vuoro. Folly ravasi tarhassa heti luokseni, kutsuessani sitä ja se sai joka kerta hymyn huulilleni. Oli se aina niin upea tunne ja kun varsa oli ollut ihan pienestä asti luonani, niin olin sen luottamuksenkin ehtinyt ansaita. Se oli nyt vuoden ikäinen. Se oli kasvanut hyvin paljon ja suurena hevosena se oli ihan kömpelö otus vielä. Kuin nopeasti kasvanut koiranpentu joka ei tiennyt varmasti missä jokainen tassu sijaitsi.
Pujottaduin sisälle aitaukseen ja laitoin päitset nuorukaisen päähän. Se vain seisoi nätisti aloillaan, mutta päästäessäni sen portista, se ravasi edelleni pyörähtäen itse minun suuntaisestini, kun laitoin portin takaisin kiinni. Kävelin tamman vasemmalle puolelle ja talutin sitä kohti tallia. Se ravasi välillä muutamia askeleita, mutta ne olivat hyvin hitaita sellaisia, koska naru ei kiristynyt kertaakaan.
Tallissa jätin Follyn suoraan käytävälle, koska olin jo aiemmin tuonut tamman hoitovälineet siihen. Käytävällä nyt oli muutenkin helppo hoitaa kun tuntilaisia ei pyörinyt koko aikaa ympärillä, ja varsa pysyi siinä aina rauhallisemmin kuin karsinassa.
Puhelin tammalle hoitaessani sitä kuntoon. Se seisoi yllättävän nätisti kilisyttäen vain ketjuja ja Hanne kävi moikkaamassa nuorukaista kerran leipäpalan voimin. Sen jälkeen Folly aina hörisi naiselle nähdessään hänet ja se sai minut nauramaan. Äänekäs nuori tamman alku.
Harjattuani kirjavan, talutin sen suoraan kentälle, koska siellä ei olisi vielä ketään. Päästin Follyn siellä irti ja annoin sen juosta hetken vain purkaen energiaansa. Sitten kävelin tamman rinnalle ja aloin tekemään sen kanssa paljon maastakäsittely juttuja. Ainoa juttu minkä se oli kunnolla oppinut tähän mennessä, oli luokse tuleminen. Se oli varsin kätevä taito, mutta toi aina minulle mieleen koiran.
Tein sen kanssa aika pitkään kaikkea, sillä pian huomasin Odelien kävelevän kohti kenttää tuntihevosjono perässään. Niinpä kliksautin narun takaisin kiinni Follyn päitsiin ja hymyillen, naista tervehtien vein varsan takaisin tarhaansa.
New stable
Me oltiin ajettu jo reilut kolme tuntia Simoraan päin, mutta vaikka olinkin tottunut pidempiin matkoihin niin silti tuntui kun olisimme ajaneet koko päivän. Ei hyvä. Ehkä stressasin sitä miten hevoseni sopeutuisi uuteen talliin, uuteen elämään ja uusiin hevosiin kun se oli muutenkin kokenut elämänsä aikana paljon. Ehkä ihmisissä vain oli se puoli että me stressattiin ja jännitettiin usein ihan turhaan. Luultavasti nytkin kaikki menisi aivan hyvin, ehkä jopa täydellisesti. Olinhan minä jo tässä parin kuukauden aikana onnistunut voittamaan tamman luottamuksen puolelleni ja vielä suurena plussana olin jopa noussut selkään muutamia kertoja. Se oli nimittäin erittäin herkkä ja jännittynyt aina kun edes koskin sitä selkään. Huonoja kokemuksia on hankala saada pois, mutta kyllä se oli aivan mahdollista kunhan vain jaksoi yrittää.
"Sä et ole edes koskenut kahviisi." veljeni huomauttaa ja itsekin hätkähdän katsomaan kuppia jota pitelin parhaillaankin molempien käsieni välissä.
"Mä en juo kahvia..." saan lopulta sanotuksi, vaikka ajatukseni pyörivät yhä tiukasti Eifelissä.
Veljeni pyörittää päätään epätoivoisena.
"Mikset sä sanonut mitään?"
"M.." aloitin, mutta en ehtinyt sanoa sitäkään loppuun kun kuppi otettiin kädestäni ja veljeni joi pitkän kulauksen kofeiinia kurkkuunsa.
"No mä juon ja ajaessa on hyvä pysyä virkeänä."
Vartin päästä pääsimme vihdoin perille Simoraan. Henkäisin syvään ihastellessani uutta tallia. Me tultaisiin sopeutumaan nopeasti... Hypähdän autosta ulos heti kun veljeni pysäytti auton ja kävelen reippaasti trailerin luo, jossa tumma kaunotar hevoseni odottikin jo. Avaan laskusillan nopeasti ja Eifel alkoi jo kuopimaan hermostuneena lattiaa.
"Odota, höntti", lausahdan puoliveriselle ennen kuin kävelen sen pään luokse kiinnittämään narua kiinni.
Veljeni aukaisee puomin ja taputan Einfalinea hellästi ryntäille saaden sitä peruuttamaan. Kun suuri tamma tajusi mitä pitäisi tehdä se melkein hypähti ulos kuljetusvaunusta ja minä lähes lensin perässä. Suuri hevonen, suuri voima.
Veljeni naurahti tilannetta ja poistui autoonsa hihitellen. Mulkaisin häntä pahasti, mutta pian kiinnitin huomioni meitä kohti kävelevään naiseen.
"Hei, mitenkäs matka meni?" nainen tervehtii hymyillen.
"Hyvinhän tuo, vaikka ei ihan vierestä tultu", naurahdan ja esittelen itseni Scarletiksi.
Kun nainen oli esitellyt itsensä Soneüksi niin pian jo kävelimme kohti tallin sisätiloja ja nainen opasti meidät Eifelin karsinan luokse. Talutin puoliverisen uuteen karsinaansa ja jätin tamman sinne tutkiskelemaan samalla kun jatkoin matkaani naisen perässä esittelykierrokselle.
Myöhemmin sitten kannoimme hevosen tavarat sisätiloihin ja lähdin itsekin uutta asuntoani kohden. Kaikki muuttui kun muutin reilun kolmensadan kilsan päähän kodistani opiskelemaan. Onneksi sentään sain Einfalinen mukaani, muuten ratkaisu olisi ollut kauheampi. Noh, ehkä näillä eväillä selvittäisiin, vaikka tallipaikan etsintä oli vienyt puhtia. Nyt kaikki oli hyvällä mallilla.
8.12.2013
Pientä treeniä maneesissa
Olin pyytänyt että vielä tänään aamusta ei tarvitsisi päästää Eifeliä ulos tarhailemaan ihan siitä syystä että tulisin jo aamusta ratsastamaan sillä. Noh, tamma ei pitänyt siitä että se oli joutunut oleskelemaan karsinassaan koko aamun kun se oli tottunut että se aina pääsi ulos heti aamuheinien jälkeen. Astuessani sisälle talliin alkoi kova pauke ja se sai minut kiiruhtamaan puoliveriseni luokse, joka kuopi lattiaa närkästyneenä. Huomatessaan minut se hörähtää tuttavallisesti ja heilauttaa päätään innostuneena ylös ja alas.
"Taisit kuule kotiutua liiankin nopeasti tänne" katsahdan hevoseen kulmieni alta, sillä hevonen vaikutti siltä kuin se olisi asunut koko lyhyen ikänsä täällä.
"Hölmö otus.."
Harjattuani tamman ja puettuani sille suitset päähän talutin sen suoraan maneesiin, joka ammotti tähän aikaan vielä tyhjyyttään. Huomenna voisi sitten lähteä maastoon jahka löytyisi sinne seuraa, ellei sää olisi karmaisevimmasta päästä.
Ponnistan itseni jakkaralta Einfalinen selkään. Maastakäsin minun oli mahdotonta sen selkään edes yrittää kiipeillä kun mietti että sitä säkäkorkeutta oli kuitenkin 178cm. Ei sitä turhaan suureksi sanottu.
Maiskautan hevosen liikkeelle ja samalla haen varmempaa istuntaa itselleni. Einfaline oli hieno tamma, mutta minunkin oli pakko myöntää että välillä minua jännitti istua sen selässä kun joskus se oli aika arvaamaton. Eihän se vielä ollut edes tiputtanut minua selästään kertaakaan, mutta ensimmäiset ratsastuskerrat olivat erittäin mielenkiintoisia kun se reagoi tiettyihin apuihin aika voimakkaasti.
Siirrän tamman raviin ja annan sen juosta aluksi löysin ohjin. Sen askeleet olivat lennokkaat ja erittäin pehmeät istua, eivätkä ne yhtään pompottaneet. Tein paljon voltteja ja ympyröitä, jotta Eifel pysyisi notkeana ja lämpenisi nopeammin. Alussa ympyrätkin olivat suurempia, mutta hiljalleen koko muuttui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi...
Treenasimme loppuun vielä hieman sulku- ja avotaivutusta kunhan olin aluksi varmistanut että tamma liikkui hyvin takaosa allaan. Välillä neitokainen potkaisi ilmaa takasillaan, mutta muuten meni yllättävän hyvin kun mietti että kuukausi sitten tämäkin oli vielä mahdotonta. Se osasi, mutta kaikki mitä se oli kokenut edellisessä kodissaan niin oli vaikuttanut paljon miten se reagoi ratsastajaan ja apuihin. Esteitähän tämä ei vielä suostunut ollenkaan hyppäämään, mutta sekin oli edistystä että koulu meni erittäin hienosti.
Kun kouluväännöt oltiin tehty niin tein muutamia harjoituksia vielä rennossa laukassa ennen kuin annoin tammalle taas pitkät ohjat ja se sai kävellä loppukäynnit itsekseen. Laskeuduin selästä, heitin mukaan ottamani viltin sen selkään ja kun otin ohjat kaulalta niin kävelytin sitä vielä muutamia kierroksia maneesin ympäri ennen kuin palasimme talliin.
Tallissa ei sitten muuta tarvinnut tehdä kuin harjata hevonen huolella ja heittää kevyt ulkoloimi sen selkään. Pääsisi sekin vielä pihalle nauttimaan ulkoilmasta.
9.12.2013
Iltaratsastuksen hirmuinen monsteri
"Himskatti, Eifel!" ärsyynnyin kun tamma vilahti edestäni jo ties kuinka monennetta kertaa.
Se hyppeli ja koikkeli, teki suuria pukkihyppyjä ja laukkasi kilpaa tuulen kanssa. Aina välillä se juoksi lujaa eteeni, pysähtyi kuin seinään ja vaihtoi suuntaa kuin joku taitava lännenratsu sinänsä. Tässä räntäsateessa ei kyllä huvittanut pätkänkään vertaa seistä ulkona melkein tyhjänpanttina ja tekikin mieli jo häippäistä hetkeksi sisätiloihin, mutta tiesin että ei siinäkään loppujen lopuksi mitään järkeä ollut.
"Onko se jo kauan riehunu noin?" tuttu ääni virnistää aidan toiselta puolelta.
Taisi Odelie nähdä jo ilmeestäni etten vain minuuttia ollut seissyt tässä, mutta tuntui toisaalta aika huojentavalta että sain seuraa edes hetkeksi aikaa. Siis ihan ihmisseuraa, enkä tällä hetkellä ärsyttävän puoliverisen seuraa. Nainen kävelee viereeni hymyillen.
"Arvaa kuule vaan", naurahdan. "...Sä taisit Doloa tulla hakemaan sisälle?" nyökkään tiikerinkirjavan hevosen suuntaan.
"Juups", Ode vastaa ja vilkuilee huvittuneena tammaani, joka tuntui vihdoin rauhoittuvan kun se käveli knabstrubin viereen seisomaan ja tökkimään kaveria välillä varovasti kaulaan.
Yhdessä me sitten saatiin molemmat neitokaiset kiinni ja peräkkäin lähdimme kävelemään kohti tallin lämpöisiä (ja kuivia) tiloja.
Vein Eifelin toppaloimen kuivumaan ja palasin Einfalinen luoksi varustepakki sylissäni, sekä kaiken lisäksi olin raahannut varusteetkin mukana samassa läjässä -hyvä minä. Tamma kurkki minua karsinastaan uteliaana ja se näytti aika somalta hamuessaan oven kaltereita nätisti turvallaan.
"Ootko sie soma tyttö", lepertelen hopeanmustalle astuessani harja kourassa sisälle sen karsinaan.
Tamma katseli minua korvat hörössä ja vaikutti ainakin että sillä oli todella hyvä päivä tänään.
Myöhemmin pääsimme taas kuntoilemaan sisätiloihin maneesiin. Kai minussa oli sitten sokeria niinkin paljon että en ulos viitsinyt jäädä, mutta en suinkaan ollut ainokainen tänään: Odelie ratsasti siellä jo nätillä Dolollaan.
Kiristän satulavyötä Eifelin pureskellessa kuolainta rennosti ja katsellessa lajitoverinsa liikkumista toisella puolen hallia. Taputan sitä kaulalle ja ponnistan selkään jalustimen avulla, vaikka yleensä vältin sitäkin viimeiseen asti, koska kun nousi selkään näin, niin se kulutti jalustinhihnaa entistä enemmän kuin vaikka korokkeen avulla selkäännousu.
Annan tamman lähteä kävelemään kaukana Dolon perässä uraa myöten pitkin ohjin. Satula nirskui ja narskui samassa tahdissa kuin puoliverinen liikutteli pitkiä koipiaan. Tuntui tosi mukavalta ratsastaa kun hevonenkin suhtautui siihen yllättävän positiivisesti tänään, mutta eikös se mennyt niin että mielialat tarttuivat aika helposti ihmisestä toiseen niin mikseivät ne tarttuisi myös hevosesta ihmiseen?
Juuri kun olen siirtämässä Eifeliä raviin niin kuulen jonkun tulevan maneesia kohden. Ilmeisesti Einfaline ei sitä huomannut tai sitten se ei vain tajunnut että sieltä tulisi sisälle asti joku, nimittäin heti kun maneesin ovi aukesi niin tamma hypähtää pelästyneenä kauemmas ovesta ja jää tuijottamaan sitä kohti kuin sieltä tulisi hirmuinenkin meetwurstin syöjä hirviö.
Maiskautan Eifelin rennosti takaisin liikkeelle samalla painaen pohkeita lähemmäs sen kylkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Onneksi tässä vuosien mittaan tasapainokin oli kerttynyt, niin minulla ei ollut mitään pelkoa tipahtaa kyydistä näin.
Nyökkään sisälle tulleelle tummatukkaiselle pojalle tervehdykseksi ja jatkan työskentelyä ravissa...
18.12.2013
Siinä minä istuin suuren tamman selässä kun se hengitti syvään katsellen edessä kohoavia esteitä. Sen korvat kääntyilivät eteen- ja taaksepäin kun se tarkkaili minua ja katseli sitä jännittäviä asioita. Tunsin sen pelon ja kaikki vain huonoista kokemuksista. Itse pysyin tyynenä ja yritin ajatella mahdollisimman positiivisesti. Se tästä vielä puuttuisi jos hevonen luulisi minun pelkäävän ja epäröivän tamman lisäksi. Siitä ei tulisi mitään. Maiskautan puoliverisen liikkeelle ja pian se laukkasi liitävin askelin ympäri maneesin uria. Sen kaviot tömähtelivät vuorotellen maata vasten ja se sai onnen kuohahtamaan sisälläni. Tämä oli kuin unta...
Saatuani temmon sopivaksi ja kun varmistin että Eifel kuunteli minua, käännän sen ohjan, pohkeen ja osittain istunnan avullani kohti ensimmäistä estettä: 40cm ristikkoa. Vaikka este olikin hyvin matala ja Einfalinella riitti kapasiteettia paljon korkeampiin, niin silti tunsin kuinka hopeanmustan vauhti meinasi hidastua. Se alkoi epäröimään.
Painan pohkeet lähemmäs sen kylkiä ja annan positiivisuuden tunteen vallata itseni: "Minä tiedän että onnistumme" ja saan tammankin uskaliaammaksi. Nyt olisi pitkään vaalittu luottamuksemme koetuksella, sekä 13 vuoden ratsastuskokemukseni. Vain kaksi vaihtoehtoa: onnistuminen ja epäonnistuminen, ja jälkeinen ei ollut tänään mahdollinen. Ei kun minä sain päättää.
Esteen lähellä Lite Einfaline lähes pysähtyy, mutta ehdin huomata sen ajoissa ja "kannustin" sitä hyppäämään yli. Pidin pohkeet lähellä, myötäsin ja maiskutin. Hetken epäröinnin jälkeen neitokainen hyppää kuin hyppää pienen esteen ylitse, vaikka ilmavaraa jäikin erittäin paljon. Aivan kuin sen alla olisi ollut hirviö, joka yrittäisi syödä sen.
Taputan Eifeliä kaulalle ja suuntaan sen uudestaan kohti samaa estettä. Kaviot rummuttavat maata ja myös tällä kertaa huomasin hentoista epäröintiä, mutta sitä ei ollut nyt läheskään yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla.
Muutaman kerran jälkeen esteen ylitys sujui jo todella hyvin, vaikka ilmavaraa jäi enemmän kuin hieman esteen ja hevosen väliin. Silti taisin välillä tuntea että Eifel jopa imi hieman estettä kohti. Suurin osa kalvavasta epäröinnistä oli pudonnut matkan varrelle. Ehkä me törmättäisiin vielä sen kanssa, mutta tämä päivä oli hyvä alku.
Kun myöhemmin huomasin Soneun tallin pihalla, olin onnesta soikeana kun pystyin sanomaan:
"Me onnistuttiin..."
20.12.2013
Maastoon(ko)?
Rapsuttelen rauhassa tammatarhassa olevia hevosia -tällä kertaa Allia ja Eifeliä. Musta shetlanninponi Jenni katseli meitä vähän matkan päästä, eikä suostunut tulemaan mukaan "hemmotteluhetkeen", vaan tyytyväisenä se söi maassa lojuvia heinänkorsia. Neljäs tarhan asukkaista oltiin viety jo sisälle hoidettavaksi Soneun johdolla, ja seuraavaksi sisälle pääsisi myös rakas puoliveriseni hopeakarvoineen.
Kylmä viima puhalsi silloin tällöin heilutellen hevosten jouhia ja hiuksiani sen tahdissa. Taas suuret suunnitelmat kunnon maastolenkistä menivät sivusuun, sillä sadekuurojen takia en viitsinyt ulkona kovastikaan ratsastella. Ilmeisesti mut oltiin tehty ihan sokerista, mutta tämän päivän reissu siirtyisi taas myöhemmälle, toivonmukaan vain viikonloppuun...
Saatuani Eifelin tarhan portista ulos, Suvi, Allin hoitaja käveli ohitseni ilmeisesti hakemaan hoidokkiaan myös sisälle. Tervehdin blondia hymyillen ja jatkan matkaani sisälle talliin, jossa kävikin jo aikamoinen kuhina tuntiratsastajien myötä. Hitsi, tulin näköjään erittäin huonoon aikaan tallille, sillä nyt myös maneesi olisi varattu ja joutuisin sittenkin pihalle.
***
Hoidettuani Einfalinen kiiltäväksi ja hyvinvoivan näköiseksi, lähdin etsimään maastoon seuraa. Ulos kun sittenkin joutuisin niin parempi vaihtoehto olisi kuitenkin mennä maastoon kuin pyöriä kentällä yksinään. Pian saankin näkökenttääni tutun tyypin ja lähden valkoista hammasrivistöä vilauttaen kohti oivaa maastokaveria.
"Terve Soneü!" hymyilen saaden naisen huomion itseeni, joka tervehtii vastavuoroisesti myös minua. "Oisko susta saanut mukavaa maastoseuraa mun ja Eifelin seuraksi? Ajateltiin mennä maastoestereitin kautta Liekkikosken sillalle ja sieltä laukkasuoran kautta kotia. En nyt ole täysin varma reitti valinnasta, mutta mitä nyt sain Ramilta udeltua", virnistän ja nojaan kädelläni seinää vasten.
"Kyllä minä voisin varmaan mukaan 'uhrautua'. Pääsisi Nessullakin vähän kokeilemaan maastoilua ennen kuin päästää sitä tuntilaisten riemuksi maastoon." Soneü naurahtaa ja vilkuilee pikaisesti miten tuntilaiset suoriutuvat hevostensa kanssa. "Tavataanko vaikka vartin päästä pihalla?"
Sovittuamme asiasta hiipparoin varustepinkka sylissäni takaisin karsinalle, jossa Eifel pyöri innoissaan ympäri asumustaan tietäessään että pääsisi pian liikkumaan. Hymyillen lasken varusteet alas: satulan seinää vasten nojaamaan ja suitset oveen roikkumaan ennen kuin avaan karsinan oven ja astun sisälle karsinaan päitset kourassani. Kun tuntilaiset äsken alkoivat lähtemään maneesin suuntaan niin voisin ihan hyvin sitoa tamman käytävälle, sillä itse koin sen aina parhaimmaksi vaihtoehdoksi varustaessa hevosta. Tai sitten se oli vain tottumiskysymys. Edellisellä tallillani nimittäin piti sitoa hevoset harjauksenkin ajaksi käytävälle, eikä siihen silloin ollut mitään erityistä syytä.
Kiinnitettyäni puoliverisen keskelle käytävää, hyvin kummaltakin puolelta, niin pääsen nostamaan satulan Einfalinen selkään. Kuolaimet neiti ottaa nätisti suuhunsa ilman kummempia pään nosteluita ja pian me olimmekin täysin valmiita tulevaa reissua varten.
***
Pihalla saimme hetken ajan odotella Soneüta ja mustaa Nessua, mutta sillä välin sain antaa Eifelin kävellä rennosti ympyrää pihamaalla. Ylimääräinen lämmittely ei koskaan olisi pahasta.
Pian olimmekin jo kävelemässä maastoestereittiä pitkin kohti siltaa.
"On kyllä hienoa seutua!" totean haltioituneena, vaikka kovin pitkää matkaa emme olleetkaan menneet, eikä edes lumi koristanut teiden pintoja valkealla hohteellaan.
Eifel katseli uteliaana uutta ympäristöä ja se piti myös toista mustaa tammaa erittäin mielenkiintoisena kaverina.
"Onhan tämä" nainenkin myöntää tyytyväisenä ja olisihan se ollut outoa jos hän ei ylpeänä kantaisi sitä asiaa hartioillaan että pystyi ratsastamaan tälläisella alueella milloin tahansa. "Mutta on täällä upeampiakin paikkoja! Et ole vielä nähnyt mitään" Sone virnistää ja vinkkaa toista silmäänsä.
Annamme hevosten kävellä pitkin ohjin noin parin kilometrin verran siihen kohtaan missä vesi alkoi näkymään. Loppumatkan sillalle ravailimmekin jo ja hevoset, varsinkin Nessu sai uutta puhtia kaverin yrittäessä loikkia nopeampaa ja nopeampaa. Jouduinkin jarruttelemaan Eifelin menoa vähän väliä, mutta onnekseni se ei mikään kovasuinen ollut, joten suuren tamman hallinta oli suhteellisen helppoa. Innoissaanhan se vain oli ja koska se ravaili kuitenkin pidemmin askelin kuin Soneün ratsu, niin pitihän meidän pysyä lähellä toista ratsukkoa.
Sillan kohdalla pysäytämme ratsut ja Sone ohjaa tammansa sillan päälle asti. Minä en onnistunut menemään perässä, koska Einfalinea jännitti yllättävän paljon sillan päälle astuminen ja se meinasi loikkia pystyyn jos väkisin sitä yritin sinne ohjata, joten jätin urakan suosiolla väliin.
Päästyämme ravissa sillalta laukkasuoran kohdalle niin annamme molempien tammojen siirtyä rentoon laukkaan, vaikka rauhallista tempoa taisi olla kummallakin hankala pitää. Nessulla taisi olla kiire takaisin tallille ja Einfaline vain oli innoissaan maastolenkkeilystä kentälle tai maneesiin menon sijaan. Muutamia pukitteluja koimme, mutta hengissä pääsimme laukkasuoran loppuun ja siitä takaisin tallille.
Kiitän tallin omistajaa ehkä hieman lyhyehköstä reissusta, mutta todella mukavasta maastoseurasta. Pitäisi käydä useamminkin!
21.12.2013
Irtohypytystä kentällä ja lievää ärsyyntymistä sitä ennen
Päivän ensimmäiset tuntilaiset hoitivat hevosiaan vielä karsinoissa. Jotkut odottelivat jo valmiin hevosen kanssa maneesiin lähtöä, mutta minä käärin vielä punaisia pinteleitä Eifelin kaikkiin jalkoihin. Pian kuului ääniä käytävän puolelta ja neljä tuntihevosta lähti kävelemään ratsastajiensa vierellä kohti lämmintä hallia. Itsekin sain käärittyä viimeisen jalan pintelin valmiiksi ja lähdin taluttamaan tammaa muiden perässä kohti tallin ulko-ovia juoksutusraippa kädessäni. Yllättäen kuitenkin huomaan maan katoavan jalkojeni alta ja läsähdän vatsalleni tallin käytävälle. Pitihän näin sattua kun keskittyi aivan muihin asioihin kuin kävelemiseen. Joulun ja uudenvuoden odotus jännitytti ja toisaalta ilostutti, mutta nyt kaikki nekin ajatukset lensivät päästäni pois.
Koska kaikki kävi niin nopeasti, niin pian huomaan vain Einfalinen tumman takapuolen juoksemassa tuntihevosten ohi. Se kiilasi Allin ohitse niin että jopa kiltti tamma näytti kaverilleen ärsyyntymisen merkkejä. Mitä nyt tuli änkemään siitä välistä. Noustessani ylös Allin taluttaja vilkaisee minua pahasti, sillä ilmeisesti hänkin oli hieman pelästynyt kun suurikokoinen karvamoottori juoksee yllättäen ohitse kun ei talutettavakaan näyttänyt iloisimmasta päästä olevalta.
Pahoittelen hevostani, joka kerkesi karata jo muiden perässä pihamaalle kuin pieru Saharaan ja kävelen ripeästi ulos katsomaan näkyikö tammaa enää missään kun se kerran pääsi irti. Yllätys oli kuitenkin suuri kun se kulki jonon perässä, tai oikeastaan sen vierellä muiden tuntihevosten rinnalla. Lähdin siis itsekin kohti maneesia. Hölmö otus.
Maneesille päästyäni hymyilytti nähdessäni Mikaelin ja Odelien hämmentyneet ilmeet vapaana olevan puoliverisen pyrähtäessä heidän vierestään täyteen laukkaan. Ilmeisesti heidän juttelutuokionsa oli keskeytynyt kun he eivät olleet täysin varmasti vielä hoksanneet mitä oli tapahtunut. Hali luimisteli maneesin keskellä kaarrossa aina kun hopeanmusta olento juoksi sen ohitse innoissaan. Pari tuntiratsastajaa näyttivät hymyilevän villille hevoselle ja Vaden teki jopa mieli lähteä tammaneidin perään. Iloisuus näytti olevan tarttuvaa.
Ennen kuin Odelie tai Mikael hoksasivat kysyä minulta mitään, minä jo karjaisen Eifelin nimen, jolloin se pysähtyi kuin seinään. Se katseli niin soman näköisenä minua koiranpentu katseellaan että melkein jo nauratti. Se oli niin hellyttävä hevonen, vaikka olikin välillä erittäin ärsyttävää sorttia.
Kipaisen nappaamassa ilmassa roikkuvasta narusta kiinni ja talutan puoliverisen ulos maneesista. Mikael virnisti tapahtuneelle, mutta kumpikaan heistä ei vieläkään maininnut asiasta mitään.
"Ratsastajien piristys sessio", mainitsen itse hymyillen ja talutan Eifelin kentälle, jonne olin kasannut jo kujaksi muutamia esteitä.
Jos nyt sujuisi hyvin niin ehkä pian päästäisiin treenaamaan esteitä kovemmin ja ehkä ensivuonna päästäisiin jo kisaamaankin. Se nähtäisiin sitten.
Loppu ajan sitten treenattiin esteiden ylittämistä ja voin taas mainita että estekammo taisi olla sillä jo historiaa suurimmalta osin...
2.1.2014
Uuden vuoden maastakäsittelyä
Olin taluttanut Eifelin kentälle, jotta päästäisiin harjoittelemaan maastakäsittelyn juttuja. Pidin niitä erittäin tärkeinä, koska se syvensi luottamusta hevosen ja "ohjaajan" välillä. Hymyillen kokeilen ensin muistiko tamma jo opettamiani asioita sille, joten taitan porkkanan palan taskustani näyttäen sitä hopeanmustalle kaunottarelle. Eifel ravistelee mustaa harjaansa ja se kävelee tyytyväisenä takaisin luokseni kun olin päästänyt sen irti riimunnarusta. Se pysähtyy eteeni ja laitan porkkanan palan sen etujalkojen väliin niin että se joutui kurottelemaan sitä jalkojensa välistä. Tämä oli hyvä liike myös selän lihasten venyttelyyn... Kun Eifel kurotti hienosti porkkanaa kohti niin nostan sen toista etujalkaa laittaen sen koukkuun maata vasten, jolloin puoliverinen kirjaimellisesti kumarsi. Palkitsen tamman ja annan sen nousta ylös.
Seuraavaksi siirryn puoliverisen lavan viereen sivuttain ja koskemalla sen kylkeä ja maiskauttamalla sain sen siirtymään sivulle. Väistämään minua. Annan taas palkinnon uteliaana olevalle tammalle, joka korvat hörössä melkeinpä odotti että mitä seuraavaksi. Rapsutan sitä harjan tyvestä ja seuraavaksi pyydän sitä peruuttamaan ottamalla raipan ja pitämällä sen molemmista päistä käsin kiinni seisten samalla hopeanmustan edessä ja maiskauttaen, jolloin se siirtyi muutamia askelia kauemmas minusta.
Sitten jatkamme niin että lähden ensin kävelemään, sitten juoksemaan porkkana kädessäni, jolloin sain uteliaan hevosen seuraamaan. Jos se tuli liian lähelle koskin sen turpaan, jolloin se heilautti päätään ja hidasti vauhtiaan. Kun pysähdyin niin pysähtyi kauraturpakin ja palkitsin sen.
Välillä Eifel innostui liikaa ja se pukitteli että nousi pystyyn, mutta se ei ollut ärsyyntynyt vaan onneksi innoissaan. Hymyilin villille tammalle ja pyydän sen luokseni.
Seuraavaksi juoksutan sitä hetken aikaa ympäri kenttää, jotta energia vähenisi seuraavaa juttua varten: ratsastamista.
Juoksuttamisen jälkeen kiipeän suuren tamman selkään korokkeelta ja aluksi kiepautan riimunnarun sen kaulan ympäri niin että pidin sen päistä kiinni. Naru oli kätevä siihen kun halusi hevosen pysyvän aloillaan, sekä oiva väline ratsastajan tasapainon säilymiseen. Sitten löysään narua ja istunnan avulla saan Einfalinen kävelemään eteenpäin. Yritän pysyä itse vain rentona ja vaikuttaa vauhdin lujuuteen vain istunnallani, en edes äänellä.
Tein paljon pysähdyksiä niin että ensin kokeilen istunnalla pysäyttää sen, mutta jos se ei tehonnut niin käytin hellästi narua apuna ja jos sekään ei vielä tehonnut niin käytin narua hieman voimakkaammin...
Kun tulos oli se että hevonen oli kuuliainen ja pysähtyi lähes heti istunnan avulla niin palkitsen sen ja laskeudun paljaasta selästä takaisin maahan. Taputan sitä tyytyväisenä kaulalle.
"Oot sie aika taitava neitokainen", hymyilen säteilevänä ja pian näen aidan luona istuvan pikku pojan ja käännän katseeni hymyillen häneen.
"Moi Jason", virnistän tummatukkaiselle pojalle kiinnittäen riimunnarun päitsiin kiinni ja sitten taluttaen Eifelin portille, Oden pojan luokse.
"Moi!" Jason vastaa paljastaen valkean hammasrivistönsä ja sitten kiinnittäen katseensa vieressäni seisovaan tammaan, joka laski päätään kiinnostuneena pojan luokse.
Avaan portin ja talutan tamman ulos siitä hyvästellen pojan. Vien Eifelin karsinaansa ja matkalla tervehdin myös uutta hoitajaa Elinaa ja Rawanaa, joihin en
ollut muutamaa sanaa enempää tutustunut.
Myös Suvin tapasin myöhemmin kun puunasin tammani varusteita satulahuoneessa satulasaippuan kera. Hän jopa liittyi joukkooni ja yhdessä saimme varusteet ennätys(nopeasti)hitaasti valmiiksi kun juttelimme kaikenlaisista asioita, kuten uudesta vuodesta ja hevosista. Siinä samalla sain idean myös rungottoman satulan hankkimiseen, sillä sellainen olisi mukava varsinkin maastoon!
Rentoa meininkiä
12.1.2014
"Moi", tervehdin Suvia ja Rawanaa, jotka kävelivät sisälle huoneeseen makoillessani rennosti sohvalla.
"Eikös sun pitäis liikuttaa Eifeliä..?" Rawana virnistää ja tunkee viereeni sohvalle, joka oli helpommin sanottu kuin tehty kun olin vallanut koko sohvan omaan käyttööni.
"Liikutettu!" naurahdan ja yritän nousta ylös Suvinkin änkiessä istumaan, mutta ennen kun kerkesin reagoida mitenkään niin mut oltiin tiputettu jo lattialle.
Jo paikalla ollut Jason hihitti ja joi mukistaan kaakaota. Mä nousin ylös ja menin istumaan pikkupojan viereen katsellen sohvan valtaajia. Ahneella huono loppu. Siis mulla kun menetin sohvan sitten kokonaan.
"Ooksä ollu jo kauan täällä?" Suvi kysäisee multa hymyillen.
Olinhan mä varmaan ollutkin, mietin. Ensin olen hoitanut ja liikuttanut Einfalinen, jonka jälkeen putsasin vielä sen varusteet ja kipot.
"Kyl mä varmaan kolmisen tuntia oon ollu..."
"Vajaat kolmisen tuntia", Jason myhäilee, mutta olihan hän nähnyt kun olin tallille tullut.
Pörrötän pojan hiuksia ja nousen jälleen ylös, tosin tällä kertaa pois koko huoneesta.
"Hei!" Jason hihkaisee mun perään ja jää selvittämään hiuskuontaloaan siistimmäksi.
Haukotellen kävelen ulos tarhojen luokse. Kylmä pakkanen tuntui luissa ja ytimissä, joten vedän takkia ylemmäs ja pipoa syvemmälle päähän.
"Eifel!" huudahdan tammalle, joka söi päiväheiniään yhdessä Allin, Sallin ja Jennin kanssa.
Tamma nostaa päätään heinänkorsia suustaan roikkuen ja hengähtää syvään, ennen kuin talsii rennosti minua kohti. Naurahdan sille ja rapsutan sitä harjan tyvestä hellästi, ojentaen neidille samalla taskustani porkkanan palasen, joka katosi heti parempiin suihin.
Salli hörisee tuttavallisesti kauempana ja pian Einfaline hypähtää vierestäni täyteen laukkaan ja pysähtyy vasta Sallin vierellä pukkaisten sitä leikkisästi lavalle. Toinen tamma painaa korvansa hetkeksi luimuun ja se saa hopeanmustan palaamaan omalle heinäkasalleen jatkamaan syömistään.
Hymyilen ja lähden kävelemään talvisäässä kohti kotia.
19.1.2014
Aamut ei oo mua varten
"Slettiii, maa kutsuu!" Jasonin ääni kuuluu kauempaa ja huomasin pojan hymyilevän mulle toisella puolen maneesia.
"Mitä?" virnistän ja tunnen herääväni jostain horroksen tapaisesta.
"Aikaset aamut ei taida olla sua varten.." poika toteaa ja hypähtää istumaan katsomon reunaan.
"Mistä sä nyt tota mieltä oot?" hymyilen ja pysäytän Eifelin katsomon eteen.
Jason virnistää tyytyväisenä, kuin hallitsisi tilannetta täysin.
"Sä näytät siltä kuin sä nukkuisit sen hepan selässä. Ihan kuin sä et ees huomais että istut siellä."
"Ei nyt oo ees mikään aikanen aamu", hymähdän pirteämpänä antaen Einfalinen jatkaa kävelyään eteenpäin. "Kellohan on jo puolen päivän rajoilla."
"Mut sulle sen taitaa olla" Jason virnistää hymyillen, mutta se ei ollut yhtään ivallista. Jason tuntui ihan mukavalta tyypiltä, vaikka olikin niin pieni ja mua kahdeksan vuotta nuorempi.
"Ehkä. Varsinkin jos vahingossa valvoi niin pitkään." virnistän taas ja samalla laskeutuen alas puoliverisen selästä. "Mutta selviydyin mä tän neidin liikutuksesta kiitettävästi. Silti."
"Noh, sie nyt tekisit sen silmät kiinni. Varmaan teitkin." poika naurahtaa ja tulee tervehtimään Eifeliä minun löysätessä vatsaremmiä ja nostaessa jalustimia ylös.
"Saanko taluttaa tän sisälle?" Jason kysäisee yllättäen ja nyökkään myöntävästi kun arvioin että taisi tammallakin olla iisimpi päivä tänään.
Vedän maneesin ovet kiinni Jasonin kulkiessa edeltä tamman kanssa. Hölkkään kuitenkin pian heidän vierelleen hymyillen.
"Ootko sie nähnyt Linneaa tai Suvia tänään tallilla?" kysäisen ja katselen tammatarhassa käyskenteleviä hevosia.
"Rawana siel tais ainaki olla. Tuli äsken.. Linneakin tais kyllä tulla samoihin aikoihin" poika miettii ja taluttaa tammaa asiantuntevan oloisesti tallin oven luokse, jossa taas toimin oven avaajana ja sulkijana.
Karsinassa Jason auttoi yhä ottamalla pintelit pois Eifelin jaloista samalla kun minä otin suitset ja satulan pois. Sitten Odelie taisi huutaakin jo poikaansa muualle, joten jäin kahdestaan hopeanmustani kanssa, joka tuntui vain piristyvän..
Raahaan varusteet paikoilleen ja harjaan neitokaisen kertaalleen läpi, ennen kuin vien sen takaisin loimitettuna tarhaan Sallin, Allin, Jennin ja Miyssan kanssa. Sen jälkeen pääsin etsimään muita tallissa olijoita pirtein mielin.
26.3.2014
Ei pitäisi peitellä totuutta, vaikka viime kerrasta onkin jo yli viisi vuotta
Koko alkutreenin oli huomannut ettei Eifel kulkenut kovinkaan reippaasti eteenpäin ja sain vähän väliä muistuttaa sitä siitä. Ilmeisesti tälläkin tammalla oli laiskempia päiviä, vaikka luulisi että neidolla olisi ennemmin kevättä rinnassa, mutta ei. Annoin sen laukata ensin hieman vapaammin, ennen kuin otin sitä paremmin hallintaani samalla kooten sitä, mutta vain hieman, koska nyt hypittäisiin esteitä. Silloin en ikinä vaatinut hevoselta niin hienosti menemistä. Tärkeintä oli että se oli hallinnassa, tempo oli sopiva ja ratsu kuunteli, eikä se saanut tosiaan olla liian pitkänä. Eifelillä kun oli lisäksi hyvin matkaa voittava askel, niin sen kanssa sai aina olla tarkkana.
Jason istui katsomossa tuttuun tapaansa. Kuulemma poika odotti Soneüta, tai jotain sinne päin, mutta ei se minua haitannut. Käyntien aikana nuorukainen oli jopa ihan mukavaa juttuseuraa. Nyt poika oli jopa luvannut kuvata videokamerallani kaikki hyppyni, niin voisin jälkeen päin katsoa itse, mitä minun täytyisi korjata omassa ratsastuksessani.
Nyt alkuhyppyjen jälkeen, nostin esteet 80cm korkeuteen. Linja olisi hieman hankalampi, sillä lyhyen sivun jälkeen pitäisi kääntyä ensimmäiselle esteelle, ja suoristamisen kanssa täytyi olla tarkkana. Esteen jälkeen piti jo ohjata hevosen suuntaa oikealle, jotta pääsisi seuraavan esteen yli ja siitä vasemmalle. Linja ei siis ollut suora, vaan näiden kanssa täytyi ajatus olla oikeasti läsnä.
Ensimmäisellä kerralla hypyt olivat korkeita ja hieman töksähtäviä, koska vauhti jäi liian hitaaksi, mutta ylitse me päästiin. Eifelistä oli kuoriutunut varsin mukava esteratsu, vaikka metrin kohdalla se pisti jarrut turhankin usein pohjaan.
Toisella kerralla pyysin sitä laukkaamaan ensin maneesin ympäri hakien sitä reipasta tempoa, jotta saataisiin kunnon lennokkaita hyppyjä. Ensimmäiselle esteelle Eifel kuitenkin ehti hidastaa, patisteluistani huolimatta. Tamma jäi tänään kyttäämään esteitä hieman liikaa, joten kääntäessäni sitä oikealle niin patistin puoliveristä ehkä hieman liikaakin eteen. Vauhdin kasvaessa myös askel pituus kasvoi ja hypätessä pystyä huomasin että esteelle oli tultu liian rajusti. Tasapainoni horjahti esteen päällä ja tunnen hidastetusti kuinka en saa palautettua sitä, kuten yleensä ja valmistaudun tippumiseen. Maa näyttää olevan yllättävän matalalla ja pohjakin näyttää silmissäni ihan pehmeältä, mutta todellisuus oli jotain muuta.
Maahan osuminen tuntui hyvin kovalta. Yllättävän kovalta, kun mietti miten matalalta matka maahan oli alkujaan näyttänyt. Tipahdan suoraan polvilleni, mutta pian myös pääni osuu maahan, joka teki kauhean kipeää törmäyksen voimasta johtuen. Näen sivusilmällä kuinka Eifel juoksee vierestäni, ja pian makaan selälläni maassa vain miettien: "Mitä tapahtui?".
Yritän nousta ylös jaloilleni lähes heti, mutta jossain välissä maneesiin tullut Linnea juoksi luokseni, eikä antanut minun nousta. Käski vain hengittää rauhallisesti ja syvään. Eifelkin käveli ihmeissään eteeni ja hamusi turvallaan jalkaani. Yritin vain hymyillä. Kaikki oli hyvin.
Hieman myöhemmin, pienen kuulustelun jälkeen, jossa todettiin ettei luita ollut mennyt poikki niin nappaan kiinni Einfalinen roikkuvista ohjista ja nousen vihdoin ylös jaloilleni. Silloin huomaan pistävän kivun oikeassa polvessani ja myös Linnea huomaa sen, mutta hakee pyynnöstäni korokkeen luokseni, jonka avulla pääsen takaisin korkean tamman selkään. Hengitin yhä syvään ja kipu polvessani tuntui vain kasvavan, mutta annan Eifelin kävellä rennosti ympäri maneesia.
Kymmenisen minuutin kuluttua kipu tuntui laantuvan jo sen verran, että pystyin kantamaan esteitä pois. Linnea tuli kaverikseni, vaikka yritti varoitella ettei minun pitäisi. Yhdessä me ne kuitenkin kannettiin ne ja Jasonkin oli isona apuna taluttaessaan Eifeliä.
* * *
Tallissa huomasin kivun palaavan hiljalleen. Linkutin oikeaa jalkaani koko ajan, mikä sai osan tuntilaisista kääntämään päätään. En vain välittänyt siitä ja tervehdin iloisesti muita tallilaisia, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hoidin tamman ja menin sitten istumaan Simoran oleskeluhuoneeseen, jossa Mikael ja aikaisemmin minulle esittäytynyt Hanne, olivat jo.
Jasonkin juoksee pian perässäni pelästyneen näköisenä.
"Ooksä kunnossa? Näytti tosi hurjalta!" poika mainitsee ja saan myös muiden katseet osakseni.
"Juu, ei se nyt niin paha ollut, vaikka siltä näytti.." hymyilen iloisena.
"Mut Eifel juoksi melkeen sun päältä." Jason hymähtää ja näyttää tippumiseni videolta. Minusta kun oli tuntunut, että se juoksi vain vierestä.
"Mut mä oon ihan kunnossa." väitän.
"Tipuitko sä?" Myös Mikael puuttuu puheeseen.
"Tippu!" Jason vastaa puolestani ja on jo näyttämässä videota hänelle.
"Joo", minäkin vastaan. "Se tosin oli ihan mun vika. Tulin ihan liian rajusti tokalle esteelle, enkä ehtinyt korjaamaan tasapainoa."
"Näyttää tää aikas komeelta tippumiselta." Toinen virnistää. "Mutta ootko varma et oot kunnossa? Sulla kävi muuten nimittäin ihan uskomattoman hyvä tuuri, jos selvisit tästä pelkällä säikähdyksellä."
Virnistän takaisin.
"Olen olen. Linnealtakin sain kuulla samat. Päätä vähän särki, mutta ei enää. Jalkaan tekee vähän kipeetä, mutta sekin menee varmasti kohta ohi." hymyilen ja lähden kävelemään pois huoneesta. Kyytini tuli.
"Sletti..." Mikael aloittaa huomatessani kuinka linkutin, mutta vastaukseksi vain hymyilin. Kaikki olisi hyvin jo huomenna...
30.3.2014
Kun me vaan eletään täysillä joka hetki
Kävelin iloisena jälleen Simoraan. Päivä oli mitä parhain maastoretkeen, auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Täydellistä! Hiivin oleskeluhuoneeseen, jossa olikin jo monenmoista porukkaa. Tai no monenmoista. Odelie, Soneü, Mikael ja Jason istuivat siellä Hannen että Rawanan lisäksi. Perus Simora tiimiä. Tervehdin kaikkia, mutta nyt en tosin ehtinyt jäädä juttelemaan tarkemmin kenenkään kanssa. Yleensä olisin heti etsinyt jonkun maastoseuraksi, mutta nyt teki mieli ratsastaa rennosti ihan yksin.
Eifel seisoskeli tarhassa kavereidensa kanssa. Se suuntasi korvat välittömästi minuun kun astelin portin luokse kutsuen sitä. Miyssa luimisti tammani vieressä sen lähtiessä kävelemään hitaasti kohti minua.
"Heipsun neiti", hymyilen iloisesti Einfalinelle ja sujahdan aidan ali laittamaan sille päitset. Se yritti hamuta käsiäni uteliaana, mutta harvoin minä sille kuitenkaan toin mitään herkkuja. Niiden syöttämistä vältin aika pitkälle.
Talutin hopeanmustan käytävälle ja sidoin sen molemmin puolin ketjuista kiinni. Se vaikutti tosi tyytyväiseltä, mikä oli erittäin hyvä juttu, koska minäkin olin. Tamma hörisi matalasti Odelielle ja Jasonille kun he menivät meidän ohitsemme ulos. Molemmat naurahtivat pienesti puoliveriselle ja Jasonkin hymyili kun tamma jäi katsomaan sen perään. Poika ja Eifel olivat aina tulleet jostain syystä hyvin toimeen, vaikka välillä tuntuikin että hevonen karsasti pikkulapsia.
* * *
Vartin päästä istuin tamman selässä antaen sen kävellä pitkinohjin maastopolkuja pitkin. Välillä tulimme teille, mutta aina kun löytyi sula kohta niin yritin pysytellä metsän puolella. Hevoselle oli parempi kävellä epätasaisessa maastossa, ja pakko myöntää että pidin metsässä olosta itsekin paljon enemmän. Eipähän tarvinnut miettiä että voisi joku hurjastella autolla teitä pitkin. Eihän Eifel noita autoja pelännyt, vaikka jännittyikin niiden ajaessa kovaa ohi. Ainoastaan kovaääniset mopot saivat tamman pasmat sekaisin ja hyppäämään kauemmas. Tosin nyt mitään liikennettä ei ollut vielä näkynyt, onneksi vaan.
Käveltyämme pidemmän aikaa ja saavuttuamme jälleen tielle niin maiskautan puoliveriselle merkiksi siirtyä raviin. Tamma innostui ja otti muutaman pidemmän askeleen ja viimeisteli sen komealla pukkihypyllä, ja sain tällä kertaa itsekin tehdä töitä että säilytin tasapainoni. Harvoin se niin korkeita hyppyjä teki. Matka jatkui sen jälkeen muutamalla laukka-askeleella, ennen kuin jarruttelin sen raviin.
Kevensin tasaisessa tahdissa satulan narskuessa alla. Kaikkialla oli niin hiljaista. Jos olisi ollut pimeää niin olisi voinut ajatella että oli jopa liian hiljaista. Toki muutamat linnut lauleskelivat kauempana metsikössä, mutta mitään muita ääniä ei kuulunut kuin kavioiden osuminen maahan. Eifel pärskähteli välillä ja sekin tuntui nauttivan maastoreissusta tosissaan.
Varjoisemmilla pätkillä siirsin tamman aina hetkeksi käyntiin, sillä maassa oli vielä osittainen jääkerros. Kun tie muuttui taas paremmaksi ja kun muitakaan ei näkynyt niin annan temmon vaihtua nopeammaksi. Laukaksi.
Taas Eifel innostui vähän liikaa ja heitteli takapäätään, mutta tämä sopi hyvin siihen "kevättä rinnassa", juttuun.
* * *
Myöhemmin saavuimme takaisin Simoraan, jossa näin jälleen Odelien ja Jasonin. Tosin nyt ne kävelivät Iivun kanssa kohti tallia. Ilmeisesti Jason oli päässyt taas ratsastamaan suokkiruunallaan.
"Moikka!" tervehdin molempia hieman kauempaa, ja Odelie nyökkää pysähtyen.
"Menikö teillä hyvin maastossa?"
"Juu, tosi hyvin. Tässä neidissä on vaan ihan liikaa aina virtaa", virnistän ja lähes todistukseksi Eifel yrittää lähteä kävelemään tallia kohden kovempaa, ja kun pidätin sitä niin se alkoi hieman tanssahtelemaan ja nousi ihan pienesti pystyynkin,jolloin nojasin vain eteenpäin ja pidin pohkeet lähellä, jotta saisin tamman turvallisesti takaisin neljälle jalalle.
"Niin kuin näin"
Päästessämme Odelien kohdalle pysäytän Eifelin ja liu´un alas satulasta. Nostan jalustimet ylös, ja löysään satulavyötä muutamalla reiällä. Sitten kävelemme yhdessä naisen kanssa talliin.
"Tiedätkö, joku maastoestetunti tässä lähiaikoina olis aika kiva kun maakin on jo sulaa." hymyilen ja mietin asiaa mielenkiinnolla. "Olisi meillekin ihan hyvä että joku olisi vähän vilkuilemassa ja ehkä opastamassa meitä kun en ole vielä tämän kanssa niitä koskaan hyppinyt. Se eka kerta nyt ainakin."
Odelie virnistää.
"Sulta nyt ei tulis ainakaan vauhtia puuttumaan!"
"Tai sitten tää ei uskalla hyppiä niitä ollenkaan ja kieltäytyy aina." naurahdan. Saa nähdä mitä tapahtuisi kun vasta nyt Eifel hyppi kunnolla niitä normi esteitä.
6.4.2014
You´re my honey
Siellä se seisoi. Tarhan kauimmaisessa nurkkauksessa lepuuttaen alahuultaan suljetuin silmin, vain nauttien lämpimästä auringon paisteesta.
"Eifel!" kutsun sitä jämäkästi ja heti näkyi reaktiota tammassa. Se käänsi korvansa suuntaani ja lähti kävelemään luokseni hyvin hitaasti, lähes tuskallisen hitaasti, mutta varmasti.
Portille päästyään ojennan hopeanmustalle neitokaiselle sokerin palan ja vien sen talliin...
Tallissa vien tamman suoraan karsinaan ja käyn välittömästi sen ruskeiden jalkojen kimppuun. Oli näillä aurinkoisillakin päivillä ne varjopuolensa kun sukallinen hevonen näytti ei-sukalliselta hevoselta ravan takia. Onneksi se oli jo suurimmaksi osaksi ehtinyt kuivua, mutta silti sain aika kovan duunin tehdä ennen kuin se näytti somalta omalta itseltään.
Pian palaan Eifelin luokse varustepinkka sylissäni ja saan heti uteliaan tamman kiinnostumaan. Jätän suitset vielä oven ulkopuolelle, mutta satulan kanssa suuntaan jo tamman vierelle. Yleensähän se kuuluisi laittaa suitset ensin, jos hevonen ei ollut kiinni missään, mutta oman hevosen kanssa oli se hyvä puoli, että tunsi sen. Tiesin että Einfaline pysyisi aloillaan, joten sillä ei olisi oikeastaan mitään väliä. Nostan satulan puoliverisen selkään ja suoristan karvapehmusteen, että satulahuovan ennen kuin kiinnitän satulavyön ensimmäiseen reikään. Sitten nappaan suitset ovenraosta ja pidän hetken kylmiä kuolaimia kämmeneni välissä ennen kuin otan tukevan otteen kuonopiistä ja tarjoan neidille kuolaimia suuhunsa, jotka se otti helposti vastaan.
Pian seisommekin kentän laidalla, jossa Iida ja Jenny olivatkin jo ennen meitä. Tervehdin toista ratsukkoa ja varmistan että voimme liittyä heidän seuraansa, ettemme sattumalta häiritsisi heidän työskentelyään. Iida vastaa myöntävästi.
Kävelemme sisään portista ja talutan Eifelin suoraan korokkeen ääreen. Kiristän satulavyön tiukemmaksi ja nousen itse korokkeen päälle seisomaan ja pysäytän tamman sen eteen. Juuri kun saan jalustimen jalkaan, hopeanmusta kävelee reippaasti eteenpäin, jolloin jouduin kääntämään sen ohjista takaisin. Seuraavalla yrittämällä pääsin sentään mukaan asti: Eifel käveli jo eteenpäin minun seistessä vielä yhden jalustimen varassa.
Iida laukkaili hetken aikaa ponillansa, mutta hieman ennen ravityöskentelyä saimme kentän kokonaan käyttöömme. Tänään treenaisimme laukanvaihtoja kolmikaarevalla kiemurauralla. Esteratsastajanakin pidin kouluratsastusta hyvin tärkeänä osana esteratsastusta, ja laukanvaihdot olivat vielä omiaan siihen hommaan.
* * *
Jäin illaksi Simoraan lähinnä siksi kun vietin vapaata opiskelijan sunnuntai-iltaa ja kun kerrankin oli aikaa jäädä auttamaan iltatallin teossa niin mikäs siinä. Hakiessani Eifeliä sisälle tarhasta niin jouduin pyöräyttämään sen muutaman kerran ympäri kun se yritti päästä sisälle nopeammin. Kai se tiesi että sitä odotti iltaheinät karsinassaan. Ahne mikä ahne. Onneksi tammalla oli (vielä) enemmän sitä lihasmassaa kuin heinämahaa. Tosin kesällä sekin tasapainottuisi.
Väkirehujen jaon aikaan myöhemmin jopa yllätyin siitä miten tamma oli rohkaistunut alusta. Se kuopi maata (ja ovea) innoissaan ja pyöri karsinassaan hermostuneena ympyrää, hörähdellenkin välillä. En kuitenkaan antanut sapuskoita ennen kuin se osasi rentoutua edes hieman. Tamman jälkeen menin auttamaan tuntiheppojen ruokinnassa, jonka jälkeen pääsinkin jo lähtemään kotia kohti.
7.4.2014
My bad day
Maanantai aamuna, viikon ensimmäisenä aamuna ei ikinä voisi olettaa itsensä olevan pirteä. Tosin nyt asiat olivat hieman eritavalla: mulla oli koulusta vapaata. Kerrankin. Auringonsäteet osuivat silmiini ja se sai oloni paljon paremmaksi, mutta silti en jaksanut vielä nousta. Käännän vain kylkeäni ja mietin tulevaa kesää.
Pian kuitenkin hätkähdän Sian She wolf kappaleen ääntä, joka soi puhelimestani. Painan silmäni hetkeksi tiukemmin kiinni, ennen kuin käännähdän kokonaan ympäri ja asetan kännykän korvalleni.
"Noh?" oli ensimmäinen sanani minkä sain sanotuksi näin pirteänä aamuihmisenä. Toivottavasti soittaja ei ollut kukaan tärkeä henkilö, koska yleensä olisi kohteliasta heille sanoa ensin nimensä ja tervehtiä hieman iloisemmin.
"Huomenta!" Ystävättäreni ääni kajahtaa puhelimesta, onneksi. "Säpäs oot hilpeänä..."
"Enkös!" naurahdan laimeasti puhelimeen ja asetun nojaamaan seinää vasten.
Kaverit ovat ihan mahtavia! Ei mitään tärkeää asiaa, mutta silti saan ihanan aamuherätyksen. Periaatteessa sen ei pitäisi edes haitata kun kello oli jo kymmenen, mutta minulle ketä valvoi puolen yön jälkeen katsoen ainoaa hyllystä löytämää sarjaa -vampyyrintappajaa, niin se ärsytti ihan kamalasti. Nooh... Huomenna uusi yritys.
Nousin ylös sängystä ja laahustin valkoista puulattiaa pitkin vessaan. Pesen kasvoni kylmällä vedellä, ihan siitä syystä että voisin hieman piristyä. Harjaan hampaani ja kietaisen hiukseni löysälle nutturalle donitsilla ja puen ylleni kollarit ja fleecepaidan, jonka päälle saan ulos mentäessä kietaistua vaaleanpunaisen toppaliivin. Sitten nappasin mukaani pöydältä vain avaimet ja puhelimen, jotka tungin taskuuni ja suuntasin voileipä kourassa ulos bussipysäkille.
Dösässä oli hyvin vähän porukkaa tähän aikaan päivästä. Ihan hyvä juttu vaan. Siellä istui ainoastaan joku minua vanhempi poika, joka hymyili minulle aina vilkaistessani häntä ja vanhempi rouva, joka hyräili jotain kappaletta ehkä hiemankin liian äänekkäästi.
* * *
Simorassa huono päivä jatkui. Eli kun heräät väärällä jalalla, älä nouse sängystä koko päivänä. Pitää muistaa, vaikka kirjaimellisesti mahdotonta.
Kuitenkin kun pääsin Eifelillä hyppimään esteitä, niin sain todeta että vanha ei ole aina kestävää. En edes ymmärrä miten se on mahdollista, mutta niskahihna katkesi suitsista juuri ennen (onneksi vain 40cm) 6 ristikon sarjaa. Tarkistin suitsien kunnon aina ratsastuksen jälkeen, eikä niissä ollut näkynyt huonokuntoista osaa, mutta silti noin vain tapahtui. Koska en ollut käyttänyt turparemmiä pariin päivään Eifelin turvan päällä olevan pienen hankauman johdosta, niin koko suitsikyhäelmä tippui tamman päästä maahan, vain ohjien jääden roikkumaan käteeni. Onneksi ehdin huomata asian ajoissa niin kiristin ohjia sen verran, ettei puoliverinen ehdi kompastua suitsiin esteiden aikana.
Niinpä jouduin pyytämään Odelieta tuomaan minulle toiset suitsemme, jotka olin ostanut hetken kokeiluhalusta. Kuolaimettomat suitset nimittäin. Pidin niistä itse yllättävän paljon, mutta ikinä en ollut ottanut niitä kunnon käyttöön, koska kuolaimellisiin oli vain yksinkertaisesti tottunut. Nyt kuitenkin "joutuisin" ratsastamaan noillakin muutaman päivän.
Treenin jälkeen olin kävin Hannen kanssa maastossa kävelemässä loppukäynnit. Nainen talutti komeaa Tumppu-oriansa edellä, ja me tultiin tamman kanssa rennosti perässä.
Tallille palattuamme sain pikaisesti tervehdittyä Suvia ja Locia, mutta erityisemmin en muita huomannut kun hävisin satulahuoneeseen pesemään Eifelin varusteita. Kyllähän noita tuntilaisia tuppasi välillä siinä käväisemään, mutta muuten jouduin siellä yksin olemaan.
Myöhemmin sitten menin tammani luokse tarhaan tekemään maastakäsittely juttuja siksi aikaa kunnes odottelimme kyydin saapumista orhipojan luokse. Sai se Eifel sitten näin lopuksi viimein hymyn minunkin päivälleni.
20.4.2014
Sunnuntai! Kaikkien hevosten ansaittu lepopäivä varsinkin näin pääsiäisenä. Vai onko?
Hyräillen DJVI:n kappaletta harjailen Einfalinea puhtaaksi pölystä ja kaikesta siitä kuivuneesta mudasta, joka on jälkiseurauksena sen piehtaroinnista tarhan ainoassa mutalätäkössä. Nooh, hevosten puunailu oli mitä mukavinta hommaa kun ei ollut kiire mihinkään. Muut ehkä nauttivat vapaapäivästä, mutta mulle opiskelijana oli helppo pitää sunnuntai ihan liikuntapäivänä niin mulle kun hevosellekin. Arkena kun itsellä oli enemmän kiirettä niin Eifel sai nauttia omasta vapaapäivästään. Pääasia oli että se sai yhden kokonaisen päivän, jona sillä ei ratsastettu. Se ei aina tarkoittanut täysin möllöttely päivää tarhassa, koska joskus vapaapäivä oli tammalle aivan liikaa. Se rakasti liikkumista ja jos sitä ei liikutettu yhtään niin se oli kuin aikapommi seuraavana päivänä.
Nyt tosiaan oli kuitenkin sunnuntai, eli ehdoton liikkumispäivä!
Olin saanut Hannen auttamaan minua muutamien esteiden kasailussa kentälle, kun nainen kävi morjestamassa Tumppua pikaisesti. Ei me mitään kovin kummoisia kasattu. Kolme pientä pystyä ja sitten kahdeksankymppinen okseri pidemmälle sivulle. Myös Odelie ilmestyi kentän laidalle käyntityöskentelyn aikaan, joten pyysin häntä kuvaajaksi ja mahdollisesti esteiden nostelijaksi. Heheh, todellista hyväksikäyttämistä! No ihan iloiselta toinen vaikutti, enhän minä muutoin olisi edes pyytänyt. Ja ehkä joku päivä minäkin voin olla Odelle avuksi.
Aluksi hyppäsin jokaista estettä yksikseen ja isommasta en edes välittänyt. Eifel kun meinasi kuumua ihmeen paljon jo nyt. Muutamat hypyt lähtivät jopa niin kaukaa että Ode myönsi luulleensa että tamma tippuisi suoraan esteen päälle. Tämä siis tarkoitti sitä että hopeanmusta ei ollut kärsivällisellä päällä, joten hetkeksi unohdin esteet ja tein entistä enemmän kaikenlaisia koulujuttuja, jotta tamma oli paremmin hallinnassani ja reagoi apuihin herkemmin.
Uudella yrittämällä sain Eifelin sentään kuuntelemaan ja se hyppäsi vasta kun minä annoin `luvan` siihen. Parempi niin. Kun hypyt sujuivat hyvin niin mukaan pääsi myös okseri. Taas Eifel meinasi kuumua hieman liikaa, mutta annoin sen mennä niin että pidätin ja hieman ennen estettä päästin sen menemään sitä vauhtia mitä se nyt halusi. Näin en haitannut itse hypyn laatua. Jos pidätti liikaa niin helposti sai vain kiellon.
Kun olimme menneet esteitä hetken aikaa, niin että pahimmat höyryt oltiin päästelty, mutta energiaa riitti vieläkin vaikka muille jakaa niin houkuttelin Odelien tilalleni selkään. Nainen epäröi hetken kun oli nähnyt miten vauhdikkaasti meillä oli mennyt, mutta uskaltautui kuitenkin. Alkuun tamma ihmetteli uutta selässä istujaa. Eihän sillä ratsastanut melkeinpä koskaan kukaan muu kuin minä, mutta nopeasti se hiffasi että yhtälailla siltä vaadittiin asioita ja ne piti tehdä.
Odelie sai yllättävän nopeasti tamman avuille ja alkoi hyppimään pystyjä sekalaisessa järjestyksessä. Välillä näytti että Eifel olisi voinut lähteä innoissaan jopa käsistä, mutta kun nainen muistutti välillä että "Hei, minäkin olen täällä!" niin Eifel pysyi aisoissa ja meni tosi nätisti.
Lopuksi vaihdettiin vielä ratsastajaa ja menin kävelemään loppukäyntejä maastoon. Simora oli kyllä erityisen mukava paikka!
21.4.2014
Pientä päivittelyä keväisin merkein
"Moi!" virnistän kauempana kävelevälle Linnealle, joka talutti parhaillaan kauniin punertavaa tammaa talliin.
"Heips, tuutko siekin ratsastamaan?" nainen hymyilee pysäyttäen Miyssan, joka jäi uteliaana hamuamaan maassa lojuvia ruohonkorsia, jotka olivat jo parhaat päivänsä nähneet.
"Tarkoitus olis juu. Kannattaa pitää sen kuntoa yllä ennen kuin sillä alkaa olemaan niin suuri vauvamaha ettei sekään kunnolla luonnistu." Jatkamme kävelyä sisälle talliin ja jään seisomaan hetkeksi Miyssan karsinan eteen odottavasti. "Olisko ihan paha idea jos lähdettäisiin yhdessä maastoon? Siellä kun on niin hyvä ilma ja kaikkea."
Linnea katsahtaa minuun naurahtaen ja vastaa myöntävästi, joka saa minut kävelemään jo Eifelin karsinaa kohti.
"Nähdään pihalla vartin päästä!"
Einfaline odotteli jo karsinassaan ja pääsen heti jynssäämään kaunotartammaa puhtaaksi liasta, jota se aina löysi jostain. Eilen maastoreissun jälkeen olin kuvannut Eifeliä ja tamma olikin poseerannut oikein olan takaa, mutta jälkeenpäin huomasin kuvissa pienen ärsyttävän asian. Heinänkorren. En tiedä miten se oli tamman selän päälle joutunut, mutta oli se näky muuten onnistuneissa kuvissa.
Varustettuani hopeanmustan ratsuni talutan sen pihamaalle, jossa Linnea jo odottikin. Ei tosin yksin.
"Sletti! Jos ei haittaa niin Rami tulee Dellalla mukaan. Kun kerran sain suostuteltua hänet mukaan." Nainen hymyilee ja kuiskaa jälkimmäisen lauseen minulle vinkaten silmää.
"Ei tietenkään haittaa. Kaikki halukkaat vaan mukaan!" Vastaan ja nousen itsekin pian muiden jäljessä hevosen selkään. Vilkaisen kerran Ramia ja Linneaa, jotka vaikuttivat niin yöltä ja päivältä, että jopa ihmettelin miten heillä riitti juttua jo näin matkan alusta. Kevätkö sen teki?
Koko matka sujui hyvin luontevasti ja mukavasti. Ramistakin huomasin jopa itsekin uusia piirteitä kun tuntui että lähes aina hänet näki synkkänä, eikä lainkaan samanlaisena kuin Linnean, joka oli aina iloista sorttia. Hevoset nauttivat maastosta kunnolla ja laukkapätkillä taisivat kaikki heitellä takamuksiaan yläilmoihin silkasta onnesta. Linnut visersivät, aurinko paistoi ja leskenlehtiäkin keltaisine terälehtineen näkyi joka puolella. Eikä menisi kovinkaan kauaa kun Eifelkin saattaisi varsansa maailmaan. Tästä kesästä taitaa tulla aika erilainen, tosin vain hyvällä tavalla. Saa vain nähdä jääkö varsa huomaani, vai ei.
28.4.2014
Kastumista
Siitä oli jo kauan aikaa kun aloitin ratsastuksen jollain pienellä tallilla, jossa kaikki olivat welshejä, shetlanninponeja tai perus russeja. Aika tosiaan meni hyvin nopeaan kun mietti että olihan tässä jo 13 vuotta tullut hevosteltua enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti. Ja nyt mulla oli jo oma hevonenkin, Eifel, ja kohta olis jo toinenkin otus kirmailemassa täällä Simorassa. Saa nähdä miten kaikki sujuu sen jälkeen, mutta onneksi talli oli täynnä osaavia henkilöitä.
Annan Eifelin ravata loppumatkan Liekkijärven rannan suuntaan istuen rennosti korkealla tamman paljaalla selällä. Tai rannan ja rannan. Lähellä kahluupaikkaa, jota ei voisi uimarannan tapaiseksi tässä kohti ihan sanoa, mutta kuitenkin. Tamma hörähtää innoissaan nähdessään edessään siintävän sinisen järven ja pidentää askeltaan päästäkseen nopeammin veteen. Pidättäminen jäi vain yritykseksi, koska kun iso puoliverinen innoissaan oikeasti halusi jotain niin harvat asiat sitä estivät. Varsinkin kun sillä oli nyt käytössä vain kuolaimettomat niin tuntui joskus että se merkitsi sitä ettei sillä olisi päässä mitään. Edes istunnalla ei ollut tässä tilanteessa sanomista, joten melkein automaattisesti murahdan Einfalinen nimen, jolloin se muisti minutkin ja teki äkkipysäyksen järven rantaan. Kaiken kukkuraksi neitokainen käännähti nopsaan vielä ympäri, jolloin lensin estelyistä ja hyvästä tasapainosta huolimatta alas hopeanmustan selästä.
Tätä mä olisin kutsunut suoraan ystäväni Linnean tuuriksi, koska yleensä se oli se kenelle kävi tämmöisiä ikäviä asioita, mutta ilmeisesti hänen puuttuminen siirsi epäonnen mun niskaan. Ihan varmasti niin.. Tai sitten se oli joku Karma-juttu. Mitä nyt välillä jotain pientä jäynää tehnyt joillekin. No kuitenkin kun mä lensin selästä alas niin tipahdin suoraan hyiseen Liekkijärveen. Kiljaisen ja pian makaan selälläni järven pohjassa etsien käsillä tukea hietikosta. Haukon henkeäni syvään päästessäni sentään istumaan asti ja etsin katseellani syyllistä. Syyllistä joka näytti niin koiranpentu-ilmeen omaavalta kuin edes koiranpentu voi näyttää ja se käveli korvat hörössä luokseni veteen, painaen päänsä syliini ja hörähtäen pehmeästi.
Sipaisen hiussortuvan sivulle roikkumasta keskellä kasvojani ja tartun tamman ohjiin, jolloin neitokainen nosti päätään ylös ja pääsin itsekin pian omille jaloilleni. Olo oli kyllä myönnettäköön aika mahtava. Vettä valui joka paikasta ja puristelin hiuksiani kuivemmiksi. Aurinkokin oli päättänyt mennä pilveen, joten päätin parhaimmaksi ideaksi ratsastaa takaisin Simoraan, jotta saisin kuivaa kampetta niskaani. Oli ulkona lämmin, mutta ei kuitenkaan ihan kesä ja vilustumisvaara oli aina olemassa kun oli edes hieman vilpoinen ilma.
Vartin päästä edessä siinsi mukava tallipiha ja liu´un helposti alas suuren tamman selästä. Tallista kentälle päin valuvilta tuntilaisilta sain jos jonkinmoisia vilkaisuja, mutta mä tyydyin vain hymyilemään aurinkoisesti tapahtuneelle. Ensimmäisen suuremman vilkaisun sain Jasonilta, joka jäi sanattomaksi katsellessaan minua ja miettiessään vaihtoehtoja mitä mulle oli tapahtunut, seuraava tuli sitten Odelielta, joka hipsi tuntilaisten perässä ulos.
"Mitä ihmettä Sletti?!" Odelie ihmettelee ja astelee rennosti luokseni.
"Eifel päätti että oli liian kuuma päivä" virnistän, mutta pian myös Linnea liittyy seuraamme ja ystävän tehtävänä repesi vain nauramaan.
Taisi se kesä olla yllättävän lähellä!
3.5.2014
Pikkutreeniä ja haaveilua
Annan kumisuon kiertää Einfalinen karvapeitteen päällä, koska talvikarvaa lähti yhä aika reilustikin. Etenin harjauksessa hyvin hitaasti ja sain kuulla siitä muutamaan otteeseen Suvin ja Rawanan suusta. Mä vaan välillä tykkäsin vain viettää aikaa tammaneidin seurassa, koska se aina paransi luottamus-suhdetta. Samalla mä ihailin sen kasvanutta vauvamahaa, jonka takia olin joutunut jättämään jo rankemmat treenit taakse. Yhä mä pidin sen kunnosta kuitenkin huolta, koska oli sillä masumatkalainen tai ei, niin energiaa sillä oli hirmuisesti. Odotin kuitenkin varsan syntymää kuin kuuta nousevaa, varsinkin kun Simoraan pitäisi syntyä muutama muukin varsa niin luvassa olisi tosiaankin varsatäytteinen kesä. Oikein somaa!
Eifel tökkäisee minua lempeästi olkapäähän herättäen minut kuvitelmistani ja virnistän.
"Hupsu tyttö!" sanon ja rapsutan sitä sään päältä, joka saa tamman lerpuuttamaan alahuultaan oikein veikeän näköisesti.
"Tai sä oot vaan persoonallinen otus, Linneaa vois sanoa kohteliaasti jo hupsuks." naurahdan huomatessani Neelan kävelevän karsinan ohitse. Saan pahan mulkaisun takaisin, mutta lopuksi näen vielä hymynpilkahduksen naisen kasvoilla.
Käyn taluttamassa Eifeliä maneesissa, jossa Hanne tekikin jo maastakäsittely juttuja Tumpun kanssa. Orista oli kasvanut tosi komean näköinen, se oli aivan pakko myöntää.
"Moikka! Ei kai me häiritä jos mä tuun tän pulleron kanssa seuraksi?" kysäisen varulta, vaikka Tumppu olikin kiinni, eikä tietääkseni kauheasti tammojen perään ollut.
"Heissan, juu tulkaa vaan. Me tässä jo lopetellaankin piakkoin." Hanne hymyilee ja taputtaa oripoikaansa kaulalle.
Virnistän ja siirryn toiselle puolen maneesia antaen Eifelin kävellä liinan päässä ympyrällä.
* * *
Tunnin päästä päästin Einfalinen jo takaisin tarhaan kavereidensa seuraksi. Itse jäin aidalle notkumaan kameran kanssa ja kuvasin kaikkia hevosia, koska tänään kenelläkään ei tainut olla pelkkää seisomispäivää. Allikin laukkasi muiden kaverina ympäri aitausta ja Eifel luimisteli kun ei meinannut pysyä muiden tahdissa mahansa takia, vaikka nopeasti liikkuikin. Itse nauroin tamman hullunkurisuudelle, ja myös minulle tuntematon tyttö liittyi seuraani katsomaan riehakkaita hevosia.
"Moi!" tervehdin reippaasti ilmeisesti minua nuorempaa vaalea hiuksista tyttöä, joka ensin vain hymyili minulle ujon oloisesti, kuitenkin tervehtien myös.
"Ootko sä tuntilainen?"
"En mä. Aloitin just hoitamaan Popparia." Tyttö hymyilee katsellen aitauksessa edelleen laukkaavia hevosia.
"Oi kun kiva! Uusia kasvoja Simoraan. Mä oon muuten Sletti", virnistän ja nappaan äkisti kamerallani uuden kuvan hevosista kun niillä oli kunnon äksöni päällä.
"Oon Saila", tyttö hymyilee. "Ootko säkin hoitajana täällä?"
"En, mä omistan ton läskin näköisen puoliverisen tuolla. Eifelin." naurahdan ja osoitan sormellani Eifeliä, joka pysähtyi ja katsoi korvat hörössä suuntaamme kun tunnisti nimensä. "Mut ei se oikeesti läski ihan oo. Se saa varsan tässä lähiaikoina, tai tässä kuussa pitäis."
"Ihana juttu!" Saila naurahtaa. "Varsat on tosi ihania."
Aikani juteltuani Sailan kanssa palaan takaisin sisälle talliin, jossa odotti kasa varusteita puhdistettavaksi.
12.5.2014
Iltaihmisen aamuherätys
Tässä sitä vietin taas maanantaita tallilla kun koulussa oli etäpäivä. Enää viikko olisi opiskelu juttuja ja sitten se olisikin tältä lukuvuodelta ohi. Okei, no kesällä mulla oli vielä aika paljonkin työvuoroja koulussa, mutta nyt saisin kuukauden loman, mikä oli hyvä juttu kun Einfalinen varsan piti syntyä tässä aivan lähiaikoina. Nimiäkin olin tulevalle varsalle miettinyt, mutta en osannut yhtään päättää kumpi olisi mukavampi saada: ori vai tamma. Molemmissa olisivat ne omat haasteensa. Eniten ehkä harmitti se etten varsaa voisi vieroituksen jälkeen enää Simorassa pitää, mikä oli sinänsä aika harmi kun tästä tallista pidin kovastikin. Noh, se olisi sen ajan murhe, nyt piti nauttia ja odottaa innolla varsan syntymää.
Varmaan ensimmäistä kertaa Simorassa olemisen aikana tulin tallille aamutallin aikaan. Yleensä olin niitä ihmisiä ketkä nukkuivat varmasti vähintään sinne kymmeneen, mutta nyt en vain jostain syystä ollut saanut unta ja päätin samointein tulla sitten Simoraan. Tekemistähän täältä löytyi aina, vaikka aluksi minut meinattiinkin passittaa takaisin kotiin, mutta kun todella myönsin haluvani auttaa niin mikäs siinä.
Joten siis puoli seitsemän aikoihin aloin Odelien ja Ramin kanssa jakamaan aamuheiniä hevosille karsinoihin. Alli vaikutti hyvin uniselta, mutta monet muut vaikuttivat hieman kärsimättömiltä. Eifelin karsinan kohdalla minua hymyilytti kun toinen oli tosi rauhallinen, vaikka yleensä se kuulemma vaatimalla vaati itsellensä ruokaa.
"Maanantai masennustako tyttö?" virnistän ja avaan oven heittäen heinät tamman eteen samalla kun Ode teki saman naapurikarsinassa. Pian kuitenkin tajuan asian ytimen.
"Voi hitsi!"
"Mitä?" Odelie katsahtaa minun suuntaani sulkiessaan Jennyn karsinan ovea. Nainen kävelee mietteliäänä luokseni ja henkäisee pian syvään.
"Voi että kun se on suloinen!" Ode hymyilee ja minäkin virnistän.
"On, mutta hieman yllätyin." rapsutan päätään luokseni tunkevaa Eifeliä. "Sen piti syntyä vasta seuraavalla viikolla."
Mutta silti karsinan kulmauksessa seisova pieni varsa näytti hyvässä kunnossa olevalta ja mä en voinut olla muuta kuin ylpeä puoliverisestäni.
"Se taitaa olla myös tamma." Odelie katselee ihastuneena vastasyntynyttä varsaa. "Tiedätkö sille jo nimeä?"
"Hmm.." mietin keksimiäni nimivaihtoehtoja katsellessani pientä otusta. "Se on Foliferoy.... Pikku Folly."
Pientä ihastelua - 29.6.2014
Varsakesä! Sellainen se on mulle ollut kun olen saanut puuhailla Eifelin varsan Follyn kanssa. Mitään kummempia mä en ole tehnyt kuin totutellut varsaa ihmisiin, sillä parivaljakko nautti kesän vihreistä antimista laitumen puolella. Jason oli ihastuksensa nuoreen tammaneitiin näyttänyt tulemalla melkein joka kerta mukaani käsittelemään pikkuista, joka nykyään oli jo hieman isompi "pikkuinen". Silti pojalla oli joku erikoinen yhteys Follyyn kun ne juoksivat peräkkäin laitumella. Varsahan oli melkein kuin koira, ja se hymyilytti minua. Olihan se ihan hyvä juttu.
Ainoa mikä minua harmitti tämän kaikkeuden keskellä. Se pieni ajatus siitä että kesää oli enää hieman jäljellä ja varsa ei voisi ikuisuuksiin asua Simorassa. Heti vieroituksen jälkeen pitäisi periaatteessa jo viedä Folly muualle kasvamaan, enkä ollut ihan varma että myisinkö jopa sen. Tietenkään mun ei olis sellaista pitänyt ajatella kun kesää oli vielä paljon jäljellä ja se aika olisi mahtavaakin mahtavampaa!
Nyt mä taas kävelin kohti laidunta, jossa Eifel ja Folly seisoivatkin heti portin takana. Jason luikerteli aidan alitse ennen kuin mä kerkesin kissaa sanoa ja poika meni heti rapsuttelemaan kirjavaa ja syöttelemään sille kuivia leivän paloja. Mä tyydyin tekemään saman Einfalinelle ja pian mä kiipesinkin kiven päältä suuren puoliverisen selkään. Oli sekin vähän saanut kesäkiloja, mutta enskuussa se pääsisi liikkumaan oikein urakalla, jotta mun uljaasta kilpurista ei tulis rapakuntoista heinämahakasaa.
Kun aikani olin huomioinut parivaljakkoa. Samalla myös tehden varsalle riimuun totutus harjoituksia ja muita käsittely treenejä, niin kävin mä vähän rapsuttelemassa Allia ja Muskaakin. Oripoika oli todella suloisen näköinen emänsä rinnalla, enkä voinut kuin huokaista ihastuksesta. Siitäkin tulisi vielä aika komea oripoika!
Follyn pikainen liikutuskerta - 18.8.14
Olin hoitanut ja ratsastanut Eifelin jo aamupäivästä, joten nyt oli nuoremman vuoro. Folly ravasi tarhassa heti luokseni, kutsuessani sitä ja se sai joka kerta hymyn huulilleni. Oli se aina niin upea tunne ja kun varsa oli ollut ihan pienestä asti luonani, niin olin sen luottamuksenkin ehtinyt ansaita. Se oli nyt vuoden ikäinen. Se oli kasvanut hyvin paljon ja suurena hevosena se oli ihan kömpelö otus vielä. Kuin nopeasti kasvanut koiranpentu joka ei tiennyt varmasti missä jokainen tassu sijaitsi.
Pujottaduin sisälle aitaukseen ja laitoin päitset nuorukaisen päähän. Se vain seisoi nätisti aloillaan, mutta päästäessäni sen portista, se ravasi edelleni pyörähtäen itse minun suuntaisestini, kun laitoin portin takaisin kiinni. Kävelin tamman vasemmalle puolelle ja talutin sitä kohti tallia. Se ravasi välillä muutamia askeleita, mutta ne olivat hyvin hitaita sellaisia, koska naru ei kiristynyt kertaakaan.
Tallissa jätin Follyn suoraan käytävälle, koska olin jo aiemmin tuonut tamman hoitovälineet siihen. Käytävällä nyt oli muutenkin helppo hoitaa kun tuntilaisia ei pyörinyt koko aikaa ympärillä, ja varsa pysyi siinä aina rauhallisemmin kuin karsinassa.
Puhelin tammalle hoitaessani sitä kuntoon. Se seisoi yllättävän nätisti kilisyttäen vain ketjuja ja Hanne kävi moikkaamassa nuorukaista kerran leipäpalan voimin. Sen jälkeen Folly aina hörisi naiselle nähdessään hänet ja se sai minut nauramaan. Äänekäs nuori tamman alku.
Harjattuani kirjavan, talutin sen suoraan kentälle, koska siellä ei olisi vielä ketään. Päästin Follyn siellä irti ja annoin sen juosta hetken vain purkaen energiaansa. Sitten kävelin tamman rinnalle ja aloin tekemään sen kanssa paljon maastakäsittely juttuja. Ainoa juttu minkä se oli kunnolla oppinut tähän mennessä, oli luokse tuleminen. Se oli varsin kätevä taito, mutta toi aina minulle mieleen koiran.
Tein sen kanssa aika pitkään kaikkea, sillä pian huomasin Odelien kävelevän kohti kenttää tuntihevosjono perässään. Niinpä kliksautin narun takaisin kiinni Follyn päitsiin ja hymyillen, naista tervehtien vein varsan takaisin tarhaansa.